Yötä vietettiin nuotiolla, rompsi- taikka rakovalkealla, ellei sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa, johon oli varsin mieluisa pysähtyä saunanhaltian yövieraiksi. Rakovalkeaan hakattiin kaksi vahvaa tervashonkaa, jotka tuettiin päällekkäin, ja tarvittiin siihen "vippa ja vaaja ja kaksi kantapallukkaa". Kantapallukat asetettiin nuotiopölkkyjen väliin, vaaja eli nuotionaula lyötiin päällimmäisen pölkyn selkään pystyyn, ja sen kärki tuettiin pitkällä nuvulla, vivulla. Niin pysyivät pölkyt palaessaankin päällekkäin, ja rakoon sytytetty tuli paloi kohentamatta, niin kauan kuin honkaa riitti, isot pölkyt kestivät hehkua kyllä koko pitkän talvisen yön. Nuotiohonkaa hakkaamaan käydessä ei saanut sitä ensin kirvespohjalla kopautella, kuten kaadettavaa puuta tunnusteltiin, vaan piti heti iskeä terällä. Sitten se ei palaessaan paukkunut. Kun rakovalkea oli saatu valmiiksi, piti se ristiä: kirveellä kierrettiin kolmesti nuotionaula ja kolmesti sitä kopautettiin ja sanottiin:
"Nuotio on nimesi, Seppänen pappisi, pala äläkä pauku!"
[Nuotion ristijä sanoi nimensä.]
Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja puunrungoista kolmiseinäinen katollinen suojus eli maja, jossa oli varsin lämmin tulen paisteessa levähdellä. Oravametsällä oltaessa siinä oravat "valkaistiin" ja vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää ja suolaa oli eväskontissa, ja niin saatiin varsin hyvä ateria. Sen päälle vielä pantiin tupakat, vetäistiin sitten kengät jaloista nuotion lähelle kuivamaan, kellahdettiin pitkälleen, sukkapeittoiset jalat tulta kohden ja siunattiin:
"Isän risti rinnalleni,
Pojan risti polvelleni,
Pyhän Hengen pääni päälle."
Kaikenlaista metsänriistaa liikkui Kainuun erämaissa, ajeli ja surmasi toisiaan, ja suurimpana surmana samoili erämies. Mahtavin metsän liikkujista oli karhu, joka metsänkuninkaana ansaitsee oman lukunsa.
Samoili saloilla suuri susikin, harmaaturkkinen hukka, jäykkäselkä. Sudenhautoihin olivat sitä entiset ukot narrailleet. Semmoinen oli ollut esim. Pitkälammenharjulla, Ristijärvellä: havuilla peitetty hauta, keskellä hautaa puu pystyssä, ja puussa haukkuvalla koiralla koppinsa. Elämöivä koira oli houkutellut nälkäisen pedon kuoppaan. Joku susi oli myös ajamalla tavoitettu. Mutta miesmuistiin ei ole susia enää paljon liikkunut, parisen vain vanhojen ukkojen muistannan aikana Kuhmossakin tapettu.
Ilveksiäkin aina jokunen vaaramailla ja louhikoissa hiiviskeli. Koiran kanssa ajamalla ja ampumalla niitä silloin tällöin tavoitettiin.
Ahmoja oli ennen, varsinkin rajaseutujen metsämaissa, useasti liikkeellä. Villipeurojen perässä ne retkeilivät Lapista ja kulkeutuivat toisinaan Hyrynsalmelle ja Puolangallekin. Mutta sitten kun peurat hävisivät, ovat ahmatkin vähentyneet. Ajamalla ahdistettiin ahmaakin. Keväällä hiihdettiin sen tekemiä polkuja seuraten yli selkosten, ja yllätettiin peto pesästään, ahma kun kevättalvella kaivoi kinokseen onkalon, lumisuimun, ja siihen teki poikasparvensa. Pyydettiin ahmaa myös ridalla, lujalla loukulla, joka oli laitettu samaan tapaan kuin karhunloukkukin.
Kettuja, repoja, ruskeita tuikeronokkia kepsutteli Kainuun erämaissa kaikkialla, ja surmamies seuraili kintereillä. Vanhankansan pyyntineuvoja oli ovela käpykanto, käpylauta eli käpälälauta, kolmikourainen hanko, jonka pitkään keskipiikkiin pistettiin kissanraato tai lampaanpää syötiksi. Sitä tavoittaessaan tartutti repo etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan. Surmasivat pyyntimiehet kettuja myös myrkyllä, syöteillä ensin houkuttelivat niitä paikkakunnalle, sitten heittelivät sinne tänne surmanpaloja. Monet ovat pyytäneet repoja sangoilla, Kissaniemen ukollakin Sotkamossa oli ollut joka talvi kahdeksat sangat mikkoja vaanimassa. Kanervavedessä oli saamamies peseskellyt sankojaan, ja muutenkin niitä aina käsitellyt hyvin huolellisesti. Sillä ovela kettu on varsin varovainen, ja vaikea pyydettävä.