Saukkoja asusteli paljonkin sydänmailla, puroissa kalastellen, ja paljon niitä pyydettiin. Kun koira sattui löytämään saukon olinpaikan, tehtiin puroon kaksi tammea, toinen tiivis, vedenpitävä alapuolelle, toinen vettä laskeva, mutta saukonpitävä yläpuolelle saukon piilopaikkaa. Vesi nousi, täytti komut ja koperot ja pakotti piileskelijän esiin. Siitä heti koirat hampaineen, miehet keihäineen eläimen kimppuun.
Näätääkin oli vanhaan aikaan, ainakin Kiannalla ja Kuhmossa, ollut pyydettäväksi asti, sekä punertavaa lepikko- eli haavikkonäätää että musakkata korpinäätää. Ampumalla pudotettiin se puusta, johon oli koiran ahdistamana noussut; piiloutui se toisinaan tikanliukkuunkin, ja kauan saivat, miehet hääriä, ennenkuin saivat sen sieltä esiin. Väliin puikahti näätä murrokkoon puiden juurien alle. Silloin piiritettiin murto keppien varaan potketuilla verkoilla, ja tulella ja savulla sekä seipäillä kornaten ajettiin pakolainen piilostaan. Karkuun yrittäessään sotkeutui näätä verkkoon ja sai surmansa.
Kärppää, talven valkeaa vilistäjää, pyydettiin killerolla. Pölkky vain halkaistiin kahtia, hakattiin sydänpuoliin hiukan koperoa, ja toinen puolikas tuettiin pienellä oksahankuralla kuin arkunkansi toisen päälle, ja väliin asetettiin syöttipalanen. Pikku otus sipsutteli täkyä maistelemaan ja laukaisi armottoman puolikkaan surmakseen. Ajettiin kärppää myös koiran kanssa, saatiin ahdistetuksi johonkin komuun, laskettiin sinne savua ja pakotettiin eläin tulemaan ulos.
Villipeurojakin oli rajaseutujen suurilla sydänmailla suurin joukoin, jopa väliin kymmeniä, satojakin samassa laumassa, ja ne olivat eri komeita, niiden sarvetkin olivat koko juurikoita, saattoivat painaa aina toista leiviskää.
Entisajan lappalaiset olivat pyytäneet peuroja aitouksilla, peura-aidoilla, joita oli rakennettu soiden väliin, poikki kankaiden, peurat kun kankailla kävivät jäkälälaitumilla. Yksi taikka pari ortta vain oli asetettu kantojen päihin, puiden oksien varaan, noin pari kyynärää korkealle. Aitaukseen oli heitetty "noin syltäi" leveät veräjät, ja veräjiin viritetty ansa taikka kaivettu risuilla ja sammalilla peitetty salahauta. Monia semmoisia aituuksia mainitaan olleen Kuhmon kankailla, niin oli Viiksimossa Mahakkaanjoen takana ollut aitous kuoppineen, ja siinä oli "Peura-Paavo, lappalainen", pyydystänyt sarvipäitä.
Vielä nykyisetkin vanhat ukot ovat aikoinaan pyytäneet peuroja, satakunnankin muutamat kaataneet. Villipeura oli vaikea pyydettävä, se oli niin arka. Jos se sattui hiukankaan kuulemaan ääntä, taikka vilaustakaan ihmisestä näkemään, niin "ei ollut kuin hui, kun se jo oli täyvessä menossa".
Syksyllä pyydettiin peuroja väijymällä, ja jo Perttulilta lähdettiin peurametsälle. Niihin aikoihin kokoontuivat peurat tuulisina kirkkaina päivinä laumoittain soille kiimomaan. Laumaa hallitsemassa oli aina komea hirvas, ja ne olivat "semmoiset valtiakkaat", etteivät päästäneet toista hirvasta tokkaansa. Tappelu tuli, jos toinen yritti lähennellä. Tuulen alta hiipivät pyytäjät lähelle ja ampuivat niin monta kuin ennättivät, ennenkuin lauma pääsi pakoon.
Talvella ajettiin peuraa hiihtämällä. Kaksin, kolmin miehin lähdettiin metsälle ja etsittiin peuralauma, josta jokainen ampui valitsemansa otuksen. Kohisten lähti lauma karkuun, niin että lumi sauhuna ryöppysi, ja miehet painuivat pyrynä perässä, ja kun saavutettiin pakenijat, ammuttiin taas. Jos lauma hajaantui, voivat miehetkin hajaantua kukin parveaan ajamaan, taikka lähtivät kaikin saman joukon jälkeen. Peuranhiihto oli kovaa hiihtoa. Siinä ei tullut armoa, ei muuta kuin hiihdä minkä jaksat, hiihdä, niin että veren syljet iltasella, kun väsyneenä vetäydyt yötulille. Vuorokausimäärin joutuivat hiihtomiehet väliin peuraa ajamaan, ennenkuin saivat sen kaadetuksi. Ja selässään kantoivat pyytäjät raskasta peuraväljää, eväslaukkua ja kirvestä, taikka oli heillä jäljessään ahkio, johon sitten nuorittivat saaliinsa.
Nyt ei enää ole vuosikausiin villipeuroja tavattu, pari-, kolmekymmentä vuotta on siitä jo, "kun kerran hävisivät selkosilta, niin ei ole enää nähty", joskus vain joku yksinäinen metsän sarviniekka.
Metsien ja ahojen koukkupolvista jänistä ahdisteltiin ankarasti sekä vaskisilla langoilla että rautaisilla jänisräpsyillä ja sangoilla, ynnä ampumallakin, ja saatiin monin kymmenin samana talvena. Vaikka paltsasilmä olikin tyhmänlaatuinen laukkailija, oli sillä kuitenkin siksi älyä, ettei juossut mihin lankaan tahansa. Havuilla piti langat pyyhkiä, samoin käsineensä, kun kosketteli lankoja. Eikä käynyt jänis ansaan huutamalla eikä huurremetsässä, vain mustan metsän pimeässä yössä se siihen erehtyi. Vanhoilla tietäjäukoilla oli jänisruija: keino vetää jänikset pyyntimailleen. He panivat jäniksenpapanoita säkkiin ja vetivät sitä jäljessään pitkin lumihankea. Ja koukkupolvet kyykkäilivät perässä. Sanan voimalla virittivät ukot jänislankansakin. Niinpä loihti Kovan Jeru Kiannalla: