"Juokse, pyyrä, pyyvyksehen, juokse, riiviö, ritahan, kirkkoherran kieluksehen! Tuoss' on oksa purrakses, toinen oksa syyväkses, kolmantehen kuollakses. Liskis!"
Ja Kypärän ukko pyyteli jäniksen ajajaa pelättämään arkaa ajettavaansa:
"Komahuta hongan ontta, kamahuta kaukeroa! Joka laiska juoksemaan, sitä piiskalla sukaise, rautaruoskalla rapista, jottei henkeä heruisi, miehen vainua varoisi, pyyvyksehen juostessaan."
Kuhmolainen jäniksen pyytäjä pujotti langat kolmesta verotalosta varastettujen uuninluutien lävitse ja sanoi:
"Mää, vinttura, vipuun,
pyöräsilmä pyyvykseen!"
Pikkuista oravaa on aina "metätty kovasti", kolminsadoinkin parhaat metsämiehet ampuivat samana syksynä. Kuusi, seitsemän oravaa oli vähin määrä lyhyimpänäkin päivänä, mutta hyvinä päivinä pudotettiin 20-30:kin. Pari viikkoa ennen kekriä, kun vesipajusta alkoi lehti lähteä, rupesi oravakin puhdistumaan kesäkarvastaan, varsinkin jos sillä oli vanha leipä syötävänä. Mutta jos oravan piti nakertaa verestä leipää, uusia käpyjä, puhdistui se hitaammin. Hyvä pyssymies ja tarkka luodikko piti oravametsällä olla yhteistoiminnassa, kun monesti täytyi satuttaa otukseen, joka piiloittelihe pitkän korpikuusen latvassa. Useasti keksi pieni kiipeilijä kiusan: rupesi "puittamaan". Varsinkin lepikko-orava, jolla oli punaruskea häntä, oli ovela juoksuttamaan metsämiestä jäljessään, mutta musakkahäntäinen korpiorava oli jurempi, joskus niinkin jura, ettei tullut ensinkään näkyville. Silloin iskettiin isokin oravikuusi maahan. Mäntymetsässä männynkäpyä nakerrellessaan oli orava paljon arempi kuin tiheässä kuusikossa. Oravanpyytäjällä oli useasti kolkkamies mukana puuta kolauttamassa, että ampuja saattoi huomata, missä piileskelijä kutjahti. Koiran palkkana oravan haukunnasta oli käpälät heti, kun otus saatiin käsiin, mutta metsämies söi muut lihat, joko yötulillaan taikka kotisärpiminään. "En yhtenä talvena syönyt särpimeksi kekrin ja pääsiäisen välillä muuta kun oravaa, sitä söin leivän nesteeksi."
Yhtä runsaasti kuin jäniksiä ja oravia, oli selkosilla metsälintujakin, ja yhtä ahkerasti niitä pyydettiin, ja saatiin sadoittain talvessa.
Vanhimpia metsälintujen pyyntineuvoja olivat ansat, liskot ja satimet sekä kahat. Ansoilla, hampuista ja jouhista punotuilla rihmoilla pyydettiin kaikenlaista metsän kanalintua: metsoa, koppeloa, teertä, pyytä ja metsikanaa. Niitä viriteltiin metsäpoluille, muurahaispesille, juurakkoperille sekä puiden juurille rakennettuihin havukopperoihin, linnunkotasiin. Selkospuuhun sidottiin ansa korvallisvarpujen väliin ja vihit pystyteltiin kahden puolen. Sadoittain oli ahkeralla pyytäjällä ansoja pitkin selkosia, jopa muutamilla toista tuhatta surmansilmukkaa kautta kankaiden. Yhtä päätä sai käydä niitä kokemassa, ja valtavan lintutaakan kanssa palattiin semmoiselta retkeltä. Virkatieksi sanoi kuhmolainen ansojen virityspiiriä. Monella oli niin laaja virkatie, ettei ennättänyt päivässä käydä katsomassa kaikkia rihmoja. Jos ei kerralla saatettu koko saalista ottaa mukaan, ripustettiin loput puuhun ja peitettiin havuilla, etteivät riettalinnut löytäisi raiskatakseen. Talvella viriteltiin metsikanoille satamääräiset rihmat pajukkoihin ja koivuvesakkoihin, joissa kuultiin kanojen ahkerasti käyvän urpaamassa. Kaksihaaraiseen sorppaan rihma vain sidottiin ja pistettiin haarukka hankeen. Parisataakin metsän valkeata kanaa sillä tavalla talvessa petettiin.
Lisku, paikoin myös tokkapuu, oli varsin yksinkertainen vanhankansan pyyntineuvo. Siinä oli vain kynnyspuu alla ja painopuu päällä; lukoilla ja kielivarvulla laitettiin se vireeseen metsäpolulle poikkipuolin taikka vanhalle muurahaispesälle, missä linnut kävivät rypemässä. Lintu pyrki rangan alatse, työnsi varpaa ja pudotti painopuun selkäänsä.
Sadin eli loukas kyhättiin samanlaisille paikoille kuin liskukin. Siinä taas oli tappavana puolena neljä, viisi pyöreää rankaa rinnakkain, yhdistetty toisiinsa päähän lyötyyn rakoon isketyllä poikkipuulla, ja alustana oli paljas maa. Tällainen koko painava katos viritettiin korvakoiden, selkosen, kirpun, kirppavitsan ja polkusen avulla kahalleen lintua odottelemaan. Lintu tuli, astui polkuselle, ja siinä oli sen loppu. Ahkerasti työskentelivät liskut ja satimet lintumaailmaa surmaten, yhtä päätä sai niiden omistaja olla liikkeellä. Liskureissuksi sanottiin Hyrynsalmella semmoista kokemiskäyntiä. "Onko sulla pitkä liskureissu?" pyydysmiehet toisiltaan tiedustelivat.