Saikin emäntä maitomuorinsa varata, sillä kovin useasti kontio äityi karjaa kaatamaan. Varsinkin Perttulin jälkeen, jolloin oli karhun kiima-aika, oli se tavallista villimpi. Silloin sen sai helposti suuttumaan sekä nousemaan kenen kimppuun tahansa. Nostamatta se ei kyllä silloinkaan pahaa tehnyt, ei karjalle eikä ihmiselle, vaan kun sitä kouhoteltiin, niin kyllä se silloin osasi olla häijy ja ilkeä, syödä piteitä ja tehdä muuta pahaa.
Hyvin monesti tietäjät sen tekivät, että nostivat karhun naapurinsa karjaan tuhoja tuottamaan. Eikä siinä kovin suuria taitoja tarvittu, ilkeyttä vain ja luonnokasta sisua. Meni metsään ja etsi vereksen karhunsonnan sekä verestä karjanlantaa, ja ne sekoitti ja hieroi yhteen kolmihaaraisella leppähierimellä rannipaskaksi, taikka sotki niitä tuohitötteröön tai putkeen ja viskasi metsään. Siitä kontio julmistui ja kävi sen karjan kimppuun, jonka lantaa oli käytetty. Samoin saatiin kontio ihmistäkin ahdistelemaan, jos karjanlannan asemesta käytettiin ihmislantaa. Niin olivat Kuhmon myrrysukot juoksuttaneet metsänukkoa edestakaisin Kiekinkosken ja Murron väliä, toistensa kimppuun sitä yllyttivät. Ja Ristijärvellä oli Kalmulainen syöttänyt karhulla Lehdon Pertun lehmän, ja Perttu siitä nostanut lehmänsyöjän itse Kalmulaisen kimppuun. Karhu oli kyydinnyt äijän metsästä kotiin, kaksin jaloin käynyt jäljessä, olkapäitä käsin puristellut ja viimeksi viskannut vaarin aidan ylitse kotipellolle. Mutta ei ollut tappanut, kun Perttu oli pannut putkeen kintain väliin haavanlehden ja sanonut: "Ei rikkoa, mutta raskasta riippiä kotiin kannattaa".
Kovin äkäinen karhu olikin lannastaan. Menipä vain pilkaten sitä liikuttelemaan, heti sai pedon kimppuunsa. Yhtä vihainen se oli muurahaispesästä, joka oli ukon parhaita ruokapaikkoja. Jos sitä kontiota matkien myyrästi, sai metsähisen niskaansa, jos siihen vei karjanannetta, kävi karhu karjan kimppuun, jos meni ja heitti kuperkeikkaa muurahaiskeolta, muuttui itse kontioksi. Vihainen oli otso vielä lepakosta, yölinnusta. Jos sitä kantoi muassaan, kouko heti yllätteli päälle. Eikä suvainnut metsä itseään ilkuttavan, "se on otus semmoinen, jotta kun menee ampumaan, niin ei piä ilkkua". Romppalan Pekkakin Hyrynsalmella oli kerran manaillut halmeella: "Tulisipas nyt, niin katottaisiin peräsuoli!" Veli oli kyllä kiellellyt: "Älä sie manoa, jos tulee, niin kumman sie näet!" Ja olipas kouko tullutkin halmeen aidan taakse räiskämään ja pannut Pekan pahaan pelkoon. Hätäyksissään oli hän sentään hoksannut parkaista:
"Älä, jumalanvilja, päälle tule,
ei minussa ole sinun vastustas!"
Ja oli karhulla ollut miehen mieli: oli heittänyt Pekan parkumaan ja lähtenyt pois.
Jos kontio kävi kovin villiksi, eikä saatu sitä pyydetyksikään, oli parasta ajaa se pois koko mailta halmeilta. Kulkemaan pantiin karhu kalmanvoimalla taikka talonväellä. Otettiin hautuumaalta kolme kalmanaulaa ja polkaistiin ne vasemmalla kantapäällä kolmeen verekseen kontion vasemman jalan jälkeen. Siitä kalmanväki ahdisti karhun menemään yli soiden, poikki maiden, taakse suurien vesien. Rapaa vain syyteli pakenija mennessään kalmanväen silmille. Kalmanväkeä karhu kovin kammosikin. Jos pyytömiehellä oli ruumiinpaita päällään, ei tarvinnut hänen pelätä kontiota. Tulenvoimaa taas käytettiin niin, että käännettiin kolme karhunjälkeä sydänmaalle käsin ja pantiin niihin tulikiveä, eläväähopeaa ja puunpakkulaa sekä piiskattiin jälkiä yksikantaisen pihlajan vitsalla ja manattiin:
"Takana olkoon vuoret, vaarat, eessä maat siliät!"
Taikka poltettiin karhun jäljillä tuoreen koivun kääpiä ja sanottiin:
"Pitää käyvä käyräkengän, sinisukan suikuttaa, tuolle puolen Lapinmaita!"
Vaikka karhua pelättiinkin, ei sitä kuitenkaan jätetty kostamatta, jos se karjalle rupesi tekemään pillomuksiaan. Ainakin koetettiin kostaa. Kontion menettämän elukan raadolle, haaskalle, laitettiin vahtuutalaat. Piiloiseen paikkaan, kymmenkunnan sylen päähän raadosta, rakennettiin kolmen, neljän kuusen varaan lava, paria, kolmea syltä korkealle maasta. Sille nousi, siinä auringon mailleen mennessä, oksakärvästä myöten pari miestä pyssyineen yövartiolle. Sillä karhu tavallisesti tuli vielä jonakin toisena yönä saaliinsa luo herkuttelemaan. Silloin miehet pamauttivat, ja jos hyvin sattui, päättyivät karjan surmaajan retket ikipäiviksi. Mutta siinä oli monta mutkaa, ennenkuin niin hyvin onnistuttiin. Pimeähkönä yönä oli vaikea osata mustaan mörköön, joka kähvelehti mustassa korvessa. Asetettiin sentähden valkeapintaisia halkoja taikka tuohilevyjä haaskan vastaiselle puolelle, että tumma karhu niitä vasten kuvastuen olisi selvempänä maalina. Tuhmat karhut tulivat kyllä jo auringon juuri laskiessa, mutta vanhat viisaat saapuivat vasta yöpimeällä. Mielevä metsällinen ei varsin varomatta tullut yölliselle aterialleen, nuuskien ja jälkiä vainuten se lähestyi. Siksi pitikin talasmiehiä olla saattamassa jäljenpaluuttaja, joka ampujain noustua lavalle, karhakkaa perässään vetäen asteli kotiin. Karhu ajoi jälkiä taloon asti ja sitten vasta saapui haaskalle, Hiljaa, aivan äänettä piti miesten vartoa, ei saanut edes tupakkaa purra, sauhuttelemisesta puhumattakaan. Havua piti pureksia ja havuun huokua, ettei olisi henki kajahtanut ristitylle. Makuullaan taikka istuillaan varrottiin, pyssy ampumaorrella valmiina, ja kun otus tuli määrättyyn paikkaan, piti vain kädellä tai jalalla antaa sovittu merkki toverille, milloin on yht'aikaa ammuttava.