"Ei mies miestä koske!"
Metsien merkillisin peto oli karhu, jonka syntykin jo oli erikoisempi kuin muiden metsän otusten. Näin se oli tapahtunut:
"Miss' on ohto synnytetty, mesikämmen käännytetty: kuun luona, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä. Sielt' on maahan laskettuna rihmoissa hopeisissa, kultaisissa kätkyveissä. Neittyt Maaria emosi visko villoja vesille, kapaloihti kuontaloita, joita tuuli tuuvitteli, ve'enhenki heilutteli mehtäisen niemen nenään. Siitä läksi astumaan, Pohjan maita polkemaan, Savoa samoilemaan."
Siksipä karhua, suursyntyä, pelättiinkin ja pelonsekaisella kunnioituksella mainittiin silloinkin, kun se teki tuhojaan talon karjassa. Sitä ei uskallettu edes omalla nimellään sanoa, "karhuksi" haukkua, se olisi siitä suuttunut, äikeytynyt entistään pahemmaksi. Vaikka se ei nimittelemistä ollutkaan kuulemassa, tiesi se sen kuitenkin, se oli semmoinen tietäjä, jolla oli joku salainen mahti, taikka ilmoitti sille sen haltia asiasta. Niinpä mainittiinkin korpien valtiasta kaikenlaisilla mielinkielisillä nimityksillä ja kuvaannollisilla sanoilla. Kontioksi kyllä uskallettiin sanoa, mutta kaikkein useimmin sanottiin metsäksi, metsäläiseksi ja metsälliseksi sekä pöpöksi ja möröksi. Vielä se oli metsänmörkö, metsänmyyrtäjä ja metsänvieri, jopa metsänmieskin ja metsänukko sekä kouko, otso, otsonen ja vihtahousu, raato, peto, tötötöö, mössi, nallepoika, mesikämmen ja metsänkuningas.
Niinkuin kansa tiesi karhun suuren synnyn, niin se tiesi sen elämäntavatkin ja korpivaelluksen. Muurahaispesiä se kaiveli kankailta ja kaapi karamättäitä, joissa viholaisia asusteli, lahokannoista se etsi toukkia, taivutteli haapoja ja riipi niistä lehtiä, vielä raastoi putkenjuuria niityiltä sekä ampiaispesistä söi toukkia ja mehiläiskennoista joi mettä; rannoilla se herkutteli tuulen ajamilla kalanraadoilla. Mutta ristikansan karjaan ei kontio koskenut, ellei joku kademielinen sitä nostanut sotajalalle, taikka itse sitä suututettu.
Kesäkauden kun kontio salomaita liikuskeli, asettui se talven tullen lepäämään. Oikeat siivot karhut heittäysivät levolle jo "lehen alle", silloin kun lehti rupesi karisemaan, mutta pahanelkiset olivat kulkeella siksi, kunnes lumi tuli maahan, ja oikein pahat metsälliset eivät saaneet asettua talvilepoonsa ensinkään, olivat tehneet niin paljon ilkeyttä, ettei maa suonut niille ollenkaan sijaa. Sellainen rauhaton pannahinen, joka ei enää sopinut maan suojiin, jota ei maa enää suvainnut, liikkui parikymmentä vuotta takaperin Kiannan Ruhtinansalmen perukoilla, kuljeskeli pahuuden töissä vielä joulurauhan aikanakin, vasta uudenvuoden aattona saatiin ammutuksi. Siivot metsänmyyrtäjät nukkuivat silloin jo parasta talviuntaan. Heikinpäivän tienoissa käännähti nukkuja toiselle kyljelleen ja äännähti: "Yö puolessa!" Mutta huhtikuussa, kun tulivat suuret suvet, niin että vesi alkoi pesään kyljen alle kohota, tuli nousunaika. Silloin saapui peippo lähipuuhun laulamaan:
"Lakki päästä lahoo, jos et ala nousta pois!"
Ja ukko kuopahti päivää katsomaan, kävi ensi työkseen hongan luo ja puristeli sitä niin ankarasti, että peräsuoleen pikeytynyt pihkatappi ajautui ulos. Sitten metsänmies kavahti honkaan, katseli sieltä ympärilleen, jotta minne nyt ottaisi lähteäkseen, ja karjahteli iloissaan — Olihan kultainen kesä ovella.
Kovin pelkäsivät emännät karjansa takia, kun kontio liikkui mailla.
Siksipä he jo lehmiä ulos laskiessaan pyytelivät:
"Metän kultainen kuningas, metän ehtoinen emäntä, kun kuulet kullan kulkevaksi, maitomuorin matkustavan, paina pääsi mättähälle, nurmehen nukahtamahan, kätke kynnet karvoihisi, niinkuin talkkunamykkyyn."