"Anna, mehtä, vastakin, viljojasi vierettele, lahjojasi laupiaasti!"
Paikoin oli tapana levittää vasta nyljetty nahka hangelle pesänsuulle siksi, kunnes päästiin kotimatkalle.
Laulaen lähdettiin hiihtelemään kotia kohden:
"Lähes, kulta, kulkemahan, hopio, vaeltamahan kultaista kujoa myöten, vaskista vajoa myöten, vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata."
"Nyt on kuulu kulkemassa, maan varpa vaeltamassa miehisessä joukkiossa, urohoisessa väessä."
Ja ahkiossa metsänhavuilla leväten lähti "metsä" viimeiselle matkalleen.
Mutta ei aina näin onnistuttu kontiota pesälleen kaatamaan. Useasti pääsi karhu miehiltä karkuun, eikä silloin auttanut muuta kuin lähteä jälkeen. Saivat siinä uroot toisinaan päiväkaupoin painaltaa peräkkäin, ja oli siinä taas tietomiestenkin mahti tarpeeseen. Hossan ukko oli varannut taskuunsa hevosen kenkänauloja, joita sitten paineli karhunjälkiin, ja Kovan Jeru pisteli niihin leppäpalikoita, joita oli leikellyt kotisuon laidasta, ja sanoi: "Kyllä piätät nyt!" Mutta Kyröläinen tapasi karjaista:
"Kiviriippa rinnoiksi, rautaharkko hartioilles, jottei selviä sinä ikänä, ennenkuin saahaan aitan parvelle!"
Ja vielä huutaa huilautti: "Levähäppäs! Äläpä mäne!" Taikka hönkäisi: "Älä revitä koiralla ittiäs… nousoohan puuhun siitä!" Ja heti kavahti kontio honkaan. Mutta kun hanki oli paksua ja pehmeätä, pidettiin pakenijan perässä kovaa rönkymistä, huudettiin ja hoilattiin, jotta karhu oikein äkämystyi ja henkensä edestä yritti mennä hosaista. Siitä se pian uupui, ei jaksanut kuin puolisen virstaa, kun se jo tavoitettiin.
Laulaen palasivat karhumiehet kotiin saaliinsa kanssa. Niinpä he saattoivat hyreksiä: