Pariin erään on Tuomas sattunut metsällisen kanssa sylisillekin. Niinpä kerrankin olivat viiksimolaisen, Jussi Heikkisen, kanssa helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa. Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan, jotta niin on kuin metsällisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Jo siinä samassa Heikkinen humahtaakin kainaloita myöten jonnekin pohjattomuuteen… hätäytyy ja parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi toverinsa ylös.
Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen kuvatus hangen alta, hyökkää Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen, ja punainen kita iskee säälimättömät purimensa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussikin ehättää apuun ja rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takaisia sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen suututtaa karhun, niin että se pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy kimppuun. Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja pyyhkäissyt veren pois silmiltään, ja hän vuorostaan ojentaa pyssyn ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen sen vihat ja vaivat loppuvat.
Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen paholainen?" arvelevat ukot, käyvät penkomaan ja löytävät pesästä pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan, mutta Jussi murahtaa: "piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa vieressä vikisevän pörröturkin.
Saalistaan ahkiossa raahaten, toinen nilkuttaen, toisella pää ja käsi käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä koitelee haavoja.
Eikä tämä ole ainoa kerta, kun Tuomas on karhun kanssa ollut niin lähetyksin, kourakoetuksilla. Sattuu taas muutamasti, kun ukko hiihtelee peuran jälkiä, että kontio yht'äkkiä syöksähtää pensaan takaa kimppuun. Ei ennätä hiihtäjä edes ampua, mutta pyssyn perällä roimauttaa, niin että peto siitä "häpee" ja pakenee metsään. Mutta Tuomas rientää jäljessä kyytimiehenä ja ajaa, kunnes saa kontion "kuorituksi".
Mutta kerran otti Tuomaan oikein tiukalle. Läksi ukko taas peuranhiihtoon, vain päiväpala leipää laukussa, ja peura, villi menijä, hiihdätti häntä aina Venäjän rajoja myöten, hiihdätti päivän, toisenkin, eikä sittenkään laskenut kunnon ampumavälille. Yön makasi ajomies nuotiolla, ja toisen päivän iltana saapui hän niin nälkäisenä ja niin uuvuksissa Kivikiekin taloon, ettei kieli ollut suussa liikkua, ei kyennyt edes syömään, palasen leipää kun haukkasi, niin jo kellahti pitkälleen. Mutta jo aamulla oli äijä ennallaan, ajoi vielä senkin päivän ja saavutti saaliinsa Riihivaaralla, Roukkulan taipaleella. Siellä ukko "valkaisi" peuran ja kantoi hiihtäen selässään Kivikiekkiin, monen neljänneksen matkan.
Tätä hiihtoaan kai ukko muistaa, kun kertoessaan peuranajon ankaruudesta sanoo: "Kun näet peuran, niin ala hiihtää, ja hiihä, niin, että veren syljet iltasella, etkä luulisi enää aamua näkeväs".
Tyhjin käsin on Tuomas aloittanut elämänsä Levävaaralla. Pyssy ja koira, akka ja pata ja kolme lasta oli miehellä vain elämisen alkua, kun vaaralle kapusi, ja asuntona oli alussa vain kurja yksi-ikkunainen savupirtti. Nyt on vaaralla jo hyvänpäiväinen salotalo, jossa ukko poikansa luona elelee.
Haverisen metsästystovereita oli jo mainittu Jussi Heikkinen Viiksimosta, kymmenien peurojen hiihtäjä hänkin ja karhujen kaataja, miehevä ukko, totinen raudan takoja, synkän sydänmaan talon asuja. Toinen eränkäyntikumppani oli Kivikiekin ukko, tietäjä, metsänväen nostaja, jolla aina oli "varat" mukanaan, ja lisäksi vielä teki muurahaiskeoissa temppujaan. Hän pyysi kettua, kaatoi peuraa ja otti osaa karhunkin tappoon.
Kuhmon Jonkerinperukan parhaita metsämiehiä on Mikko Piirainen, "Matovaaran Mikko", noin 70-vuotias puhelias tietoniekka, kansan parantelija ja hierojaukko. Kahdeksan karhun surmatyössä on Mikko häärinyt, "kuorinut" nelisenkymmentä peuraa, joukon kettuja, saukkoja sekä näätiä. Ensimmäisen karhuotteensa teki Mikko jo knudennellatoista ikävuodellaan: kohtasi äkkiarvaamatta metsässä mörön ja ampui sen ketturoimaan. Karhu selvisi siitä kuitenkin ja laukkasi metsään, ennenkuin poikanen sai pyssynsä uudestaan panokseen, "ja sillä tiellä on se vieläkin". Korkealla vaaralla elää Mikko kuin mikäkin korpien valtias, ja äärettömät siintävät salot levittäytyvät peninkulmittain joka suunnalle kauas Karjalankin puolelle. Eipä ihme, että ne ovat vaaran eläjää puoleensa houkutelleet.