Kiannan mainioita metsänkävijöitä taas ovat Kovanvaaran Seppäset, kokonainen Kovan rykmentti, 75-vuotias Jeremias, kolmen veljenpoikansa, Antin, Ollin ja Matin kanssa. Kovalaiset ovat vanhaa karhunkaataja-sukua, miespolvia asuneet karhumailla, korkealla Kovallavaaralla, Ruhtinansalmen perukoilla, lähellä Venäjän rajaa. He ovat olleet myöskin seutunsa parhaita myrrysmiehiä, jotka ovat osanneet kyllä erämiehen temput ja erämiehen loitsut, vielä metsän nostaa, metsän asettaa, ja panna metsän kulkemaankin. Niitä vanhanväen erämiehiä on vielä Jeni-ukko, "Kovan Jeni", pienoinen tuikeannäköinen äijänkääkkä, karhuvirsien laulaja ja seitsemän karhun surmaaja. Jeni kyllä vielä on karhunpesälle mennessään muistanut loitsut, ryypännyt karhunsappiviinat sekä kimppuun yllättelevän kontion "häpäissyt" huutaen: "Älä, jumalanvilja, päälle tule!" Ja on ukko vielä ollut näkemässä vanhankansan karhunpeijaisiakin.
Monissa karhutappeluissa ovat Kovanvaaran nuoremmat miehetkin heiluneet, kuka parin, kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenenkin kontion kaadossa. Mutta vanhan Jeni-sedän tietoihin ja taitoihin he eivät enää usko, vaan luottavat enemmän uudenaikaisiin, takaa panostettaviin kivääreihinsä.
KALASTUKSESTA.
"Ota onki, niele neula, koppova kovera rauta!"
Järvekkäässä Kainuun maassa on kalastuksella aina ollut elinkeinojen joukossa varsin suuri merkitys. Suolakala oli pitkän pirtinpöydän alituinen särvin, kapakeitto tavallinen talvisen ajan ruoka, ja tuoretta kalaa syötiin hyvin useasti, jopa kesäkautena harva se päivä.
Viljavat kalavedet houkuttelivatkin monen erämiehen korpeen järven rannalle elinijäkseen asettumaan. "Kalan pyynnin tähen on tälle paikalle tultu", kuulee usean ukon sanovan asuinpaikastaan.
Eipä silti, että järvenrannan eläjä olisi ollut sidottu pyytämään yksinomaan kotijärvestään. Kalavedet olivat yhteisiä ja kalastus vapaata. Jokainen sai pyytää, mistä halusi ja missä järven tapasi, kunhan ei vain mennyt heittämään pyydyksiään ihan toisen pellon alle, "se kun oli vähän sitä rantaoikeutta olevinaan". Peltojen lähimailla olevaa umpilampea myöskin "vähän omakseen rajoittelivat".
Niin voitiin entisaikoina käydä kalaretkillä kaukaisiltakin järvillä. Ristijärven rikkaat Toloset tekivät syksyisin pyyntiretkiä aina Kiantajärvelle asti ja, jos ei Kianta kylliksi antanut mujetta, palattiin pois ja mentiin kokemaan Oulujärveä, jossa Tolosilla oli toinen syysnuotta. Suurilla Kiannan selillä kävivät koko laajan korpiseudun asukkaat kalalla. Niin Hyrynsalmen Kypärävaarasta oli siellä muinoin oltu sekä verkkopyynnissä että nuotanvedossa. Sitten oli vielä erikoisia kalavesiä "kylliksi ite kullekin seuvulle". Hyrynsalmen moisionvaaralaiset esim. kävivät kalalla Mikittä- ja Luvanjärvillä, Kuhmoniemen kirkonseutulaiset ja juttuanvaaralaiset soutivat pyydystelemään Lentuanselille, Sauna- ja Lapinsalmille, Vuokinperukan saarivaaralaiset kävivät nuotalla Salmijärvellä ja Kevättijärvellä.
Ukkovaarien aikoina oli vielä pyydetty kalaa katiskolla, ikivanhalla pyydyksellä, jota sanotaan jo lappalaistenkin käyttäneen. Hyrynsalmella kerrotaan niitä rakennetun metsälampeihin, ja "ne oli kaikkein ensimmäisiä kalanpyydyksiä, niillä ovat esivanhemmat monta miespolvea takaperin jo pyytäneet". Petäjästä kiskotuista liisteistä oli lyöty järven pohjaan, vähän matkan päähän rannasta, pyöreähkö aulake, ja rannasta rakennettu, samoin liisteistä, aitaus aulakkeen nieluun. Liisteet oli vitsastettu toisiinsa. Ratiskoon joutuneet kalat oli sitten ammennettu verkkokauhalla.
Vanhoilta periytynyt alkuperäinen kalastustapa oli kurikoiminen. Syksyllä kierän jään aikana mentiin kirves kourassa järvelle ja, kun nähtiin kala jään alla, iskettiin kirvespohjalla jäähän, niin että "kala meni tyrmään". Sitten kiireesti, ennenkuin kala ehti selviytyä, hakattiin avanto ja korjattiin saalis. — Vanhanväen koukkupyyntejä oli nokkonen: suuri rautakoukku vaskilankaisessa peräimessä. Siihen pantiin täyksi kala, ja koukku kiinnitettiin rihmalla järvenpohjaan lyötyyn vaajaan. Nokkosella oli entisaikoina Hyrynsalmen Luvanjärvestä saatu oikein suuria haukejakin.