Vanhankansan pyydyksiä olivat myöskin puiset merrat, joita vitsavarvoista taikka puusuikaleista tuohi- tai juurisiteillä nidottiin kokoon suippoperäisiksi surmasäkeiksi. Leveästä suusta ohjasi sisään nielu, mutta ulospääsyn estivät nielun teräväkärkiset "piipukat". Pieniä mertoja sanottiin purreiksi ja suipuiksi isompia pöhniksi. Kutuaikoina saatiin niillä siikaa, särkeä, madetta ja ahventa. Tehtiin järvenpohjaan, liejuisiin rantapuoliin, havustus, johon kalat uivat kutemaan ja siihen laskettiin pyydykset. Mateita varten laitettiin jään alle oikein pato: hakattiin jäähän rako, työnnettiin seipäistä aitaus, ja aitauksen aukkoon laskettiin merta.
Tuohustuskin oli ikivanhoja pyyntikeinoja. Syksyn pimeinä öinä, Mikkelin ja kekrin välillä, soudettiin koskelle. Veneen kokkaan oli vitsavaululla kiinnitetty puuvartinen rautakoura, parila, jossa tervasjuurikoita palaa loimotti. Toinen mies työnteli sauvoimella hiljalleen perästä, toinen kokassa väkäpiikkinen rautahaarukka, arina, kourassa vartoili kalaa. Kun kokkamies näki lohen jonkun kiven suojassa lepäilemässä, porautti hän äkkiä aseensa kalan niskaan. Monesti myös saatiin väkäpiikit karauttaa pahaa aavistamattoman hauen selkään taikka siian tai harrin niskaan.
Mutta kaikkein tavallisimpia ja parhaimpia kalanpyydyksiä oli nuotta, jota myöskin oli jo vanhoista ajoista käytetty. Se oli suuri kallis pyydys, kymmenin, sadoin sylin "ympäriinsä" mitaten. Se valmistettiin kotona, itse kehrättiin liinaiset langat ja talvikausina kudottiin ja köysitettiin. Iltaa aamua sitä pisteltiin, ja vanhat äijät istuivat yletaikojaan käpy ja kalvoin kourassa.
Joka talossa tarvittiin ainakin pari nuottaa: syysnuotta ja kesänuotta. Syysnuotta oli isompi, satakin syltä pitkä, pitempikin siuloineen, kaikkineen, kesänuotta oli vain 60-70 syltä. Korkeuden eli alavuuden määräsi järven syvyys, suuri Kiantajärvi esim. vaati yhdeksää kyynärää alavan nuotan, mutta Luvanjärvessä Hyrynsalmella riitti seitsemän kyynärää. Siuloissa oli ensin harvat, sitten kalimet, rinnat ja peränhartiat, ja viimeksi seurasi perä, jonka pituus oli 9-10 kyynärää. Nuottaköydet punottiin petäjänjuurista taikka tuohesta.
Kesällä käytiin iltasin nuotalla särvintä vetämässä ja saatiin kaikenlaista kalaa. Mutta Perttulilta alettiin vetää syysnuottaa, ja sitä vedettiin niinkauankuin sulaa vettä riitti. Saatiin taas kalaa kaikenkaltaista, mutta ennen kaikkea saatiin muikkua ja norssia. Niitä keitettiin ja paistettiin, niitä kavattiin ja suolattiin talven tarpeiksi. Kaksin, kolmin nelikoin suolattiin pieneen perheeseen, mutta isossa väessä tarvittiin tynnyrimäärin. Kuustolassakin, Kiannalla, oli talven mittaan pohjattu 40:n kapan suolakalatynnyri ja Kypärävaaralla puolitoista tynnyriä. Ahkerasti oltiinkin myöhäisinä syyspäivinä nuottaa kiskomassa, väliin vetää kinnattiin aamusta iltaan asti. Kuuteen apajaan ehdittiin päivässä, kun summa-vedolla heitettiin, mutta, jos saatiin käestää — kun oli kaloja, niin että heti voitiin heittää uusi apaja — ehdittiin kiskaista useampiakin. Mutta päiväsydämen aikana ei nortta eikä muikkua saatu. Niillä oli silloin juuri haudanaika, pitivät ettonetta syvissä haudoissa ja vasta iltapuoleen kohosivat matalammille pohjille. Kaksin venein, kaksin miehin kummassakin veneessä, oltiin nuottaa vetämässä. Toiset olivat nuottaa hoitamassa, toiset soutu- ja apumiehinä. Viimemainittuun toimeen kykenivät kyllä naiset sekä puolikasvuiset pojat ja tytötkin.
Useasti oli kalamiehillä yhteinen nuotta, sehän oli kovin kallis yksin laittaa. Kaksi, kolmekin taloa saattoi kuulua samaan nuottueeseen, ja niin oli nuotta "kaksi"- taikka "kolmiyhteinen". Kaksi osakasta voi omistaa nuotan, niin että olivat "puoliskolla" kumpainenkin, taikka taas siten, että toisella oli kolme neljännestä, toisella vain yksi. "Kolmiyhteisessä" pyydyksessä voitiin kaikin olla tasaväkisinä taikka oli isoisimmalla yksinään puolisko, toisilla toinen tasan. Nuotanvedossa oltiin osansa mukaan: puoliskon omistaja varasi kaksi miestä, neljänneksen mies pääsi yhdellä. Sen mukaan jaettiin saaliskin.
Yhteisnuottia oli aikoinaan ollut Puolangan Puokiovaaran Väisäsillä,
Puokiojärvestä olivat sillä pyydystelleet. Samoin olivat
Kuirinniemeläiset ja Jylhäläiset vetäneet yhteisnuottaa Vihajärvessä,
niinikään Niskalaiset ja Ryyhtäläiset.
Toisinaan ottivat nuotanomistajat, kun ei oma väki sattunut joutamaan, kalalle apumieheksi jonkun sivullisen. Saaliin mukaan apulainen sitten palkittiin kaloilla. Joskus vielä nuotattomat pikkueläjät saivat luvan omin päinsä käyttää naapurin nuottaa. Saaliistaan tuli silloin lainaajien antaa puolet nuotan omistajalle.
Nuottaa ei kyllä sopinut lainata kenelle hyvänsä, ei ainakaan kateelliselle naapurille: saattoi, hyväkäs, sen pilata. Samoin ei myöskään saanut saalistaan näyttää vieraalle, salapuolisin piti se saatella kotiin, jopa saunassa siivotakin. Sanottiinkin:
"Kaippain kalaerät."