Vielä vähemmin sai saalista antaa kateelliselle, pahansuovalle. Voi käydä niinkuin Kuustolassa Kiannalla: annettiin kulkuriäijälle kalaa, ja äijä istui tallin kynnykselle sitä syömään. Miten siinä ukko lienee pelehtinytkään, talli kun oli kolmannella sijallaan, mutta sen teki, jotta pani "kauniinhevosenväen" nuottaa painamaan. Ja niin jykeä oli sitten nuotta, jotta ei tahdottu saada millään ilveellä ylös. Eikä päässyt se piloista, ennenkuin etsittiin pilaaja-ukko, lyötiin verille, otettiin verta tappuroihin ja tappurat työnnettiin nuottaan. Mutta jos nuotan kitaskivessä oli käärmeenpää, sisiliskon pää, yösiivikko ja hopearaha, taikka nuotanperään oli kätketty nyyttiin koskikara, niin ei saatu sitä pilatuksi, eikä sen nuotan jäljiltä samana päivänä toinen nuotta vetänyt kalaa.
Verkkoja käytettiin myös paljon. Keväällä kudun aikana pyydettiin harvoilla potkuilla haukea sekä hienommilla särysverkoilla eli säryksillä särkeä rantasaraikoista ja pohjaan laitetuista havustuksista. Syksyisin saatiin tiheillä muikkuverkoilla muikkua mataloilta karikkorannoilta sekä siikaverkoilla siikaa järvistä ja jokiloista. Soutajan avustamana verkot laskettiin ja koettiin, mutta tyynellä ilmalla saattoivat tottuneet kalamiehet hoitaa verkot yksinäänkin.
Rysä on nuorimpia kalanpyydyksiä, se on vasta myöhemmin opittu. Sillä pyydettiin keväisin haukea, ahventa, särkeä. Luhdille, rantaheinikkoihin, lahdenperien likapohjiin, laskettiin kevättulvilla rysiä aitaverkkoineen haukien surmaksi; purojen suista saatiin särkeä ja ahventa.
Onkea ei kovinkaan paljoa käytetty. Jotkut vanhat vaarit olivat kyllä ahkeria onkivapa kädessä istumaan sekä poikaset kartanpiistä käännetyllä koukullaan kaloja narrailemaan. Messinkineulasesta myös monesti onki taivutettiin. Parhaan koukun sai, jos pyhänä papin saarnatessa istui kirkon kynnyksellä, ja sujautti neulasen koukuksi, ja sitten leikkasi vavan semmoisesta puusta, jossa oli yksiltä juurilta lähtenyt kolme varpaa. Sitten kun meni ongelle ja sanoi:
"Kala minulle, minä pirulle!"
niin lähti Vetehisen karjaa sen kuin kehtasi ottaa.
Uistimia on jo kauvan aikaa käytetty. Itse niitä ennen valmistettiin messinkilevyistä ja vanhoista kuparirahoista, ja saatiin niilläkin älyttömiä kaloja.
Vanhat kalamiehet, ikänsä kalaa pyytäneet, ikänsä vedenviljalla eläneet, tunsivat kyllä Vetehisen karjan tavat ja tiesivät, mihin pyydykset milloinkin oli laskettava, mistä nuottaa milloinkin vedettävä, sekä senkin, milloin kala makasi haudassa, milloin taas oli liikkeellä, ja vielä, milloin ja missä mikäkin kala kutupaikoillaan kisaili. Hartaina monet vanhat äijät menivät kalajärvelle. Saattoivat he turvautua vanhoihin jumaliin ja pyydellä:
"Vellamo, ve'en äiti, anna mulle ahvenia, pistä piikkiselkäisiä! Souva, souva, soutajainen, vetele vetelijäinen, jotta hauki saataisihin koskesta tulisen korvan, pyhän korvan pyörtehestä!"
Tavallisimpia Kainuun vesien kaloja olivat ahven, hauki, särki ja muikku. Ahven, kyrmyniska, oli kutuhommissaan keväällä jo poreen aikana, ja silloin sitä ahkerimmin rysillä ja verkoilla ahdisteltiin. Samaan aikaan kuin ahvenella oli hauellakin kutunsa, se nousi virtoihin ja kevättulvaisille rannoille ja joutui kalamiehen pyydyksiin. Särkikin kuti keväällä; silloin kun lehti oli hiirenkorvalla, oli se täydessä toimessaan. Mutta muikun kutuaika sattui vasta syksyllä kahtapuolta Mikkeliä. Silloin se päivittäin nousi mataluille karikkoluodoille, ja kalamieskin kiirehti sinne pyydyksilleen.