Joskus lehmä pudotti märepalansa, ja silloin siltä "loppui syönti", ellei annettu suuhun uutta märepalaa. Otettiin ja pureksittiin heinistä pallero, taikka riistettiin toisen lehmän märepalasta kappale, ja se työnnettiin palansa pudottaneen poskeen.
Pääntauti oli tavallisimpia hevosten tauteja, ja sitä kärsiessään hevonen köhi ja hoki, ja lopulta horkka syöpyi kulkkuunkin. Mutta jos jo syksyllä antoi hevoselle kärpännautetta, kuivattua kärpänraatoa, appeessa, ei pääntauti tarttunut, taikka kesällä, kun järvi märki ja lykkäsi semmoisen keltaisen kuoren rannalle, otti ja pyyhki sillä kuorella hevosta. Lapautus tuli sopimattomista längistä. Sitä parannettiin hieromalla, lämpöisellä vedellä haudeltiin ja puupaalikalla työnneltiin. Patti paisui useasti hevosen polveen. Sitä paineltiin itse kuolleen luilla ja puunliioilla, ja siitä lihapatti heti painui takaisin sekä luupatti heitti kasvamisen. Kaviokuume tuli, jos kavioita pidettiin kovin kauvan vuolematta. Piti aikanaan aina veistellä, tervata ja tulella lämmittää kavionpohjia, sitten ei kuumetta tullut. Vielä piti valaa tärpättiä kavion pohjalle niin paljon, jotta suoti kavion lävitse, sitten ei toukka syönyt kaviota, muuten se kaivoi sen aivan valkealle jauholle. Piti myöskin sammakko- eli harakkalihaa vuolla, niin ettei se saattanut koskea maahan.
Aitomus hevonen parannettiin siten, että se talutettiin yli akkojen korennon kolme kertaa takaperin ja taas etuperin, ja sanottiin: "Tuota korkeammasta älä yli mene!" Jos taas hevonen oli paha kiinni antaumaan, piti viskata kovasti kintaansa sen selkään ja sanoa: "Elä miestä pakene!"
Toisinaan sattui lehmän taikka hevosen panemaan talvikko, talviainen, navettajainen eli navettalintu. Se teki paljon pilojaan, ja sen jäljet olivat pahat, siihen kuolikin, ellei ollut "jälen kahtojaa". Piti vesipajuista ja hetteiden heinistä keittää haude, taikka valkeista, alangoista kootuista talviheinistä. Myös paineltiin lämmitetyllä auranluottimella, yhdeksännen navetanhirren raosta otetulla sammalella, tammisella virsikirjan kannella ja saneltiin:
"Talvikko, pahantapainen, kesän heiluit hettehessä, talvet tallin sillan alla."
Taikka käytettiin vielä tuhoisampaa keinoa: tapettiin talvikko itse ja sen raadolla paineltiin puremia. Talvikko oli pieni valkea eläin kuin hiiri, makaili ruohikossa ladon, navetan sekä riihen pahnoissa, laskeskeli niihin vettä, niin että siitäkin eläimiin tarttui. Hyrynsalmen Hyttilässä talvikko puhaltui hevosen sisään ja ajoi sisukset, niin että henki pois.
Pahempi talvikon panemaa oli metsänjälki. Metsänjälki kun oli paha, niin se oli niin paha, ettei sen pahempaa ollut, "eikä sen kahtojaa olhit monta". Siihen paikalla kuoli, ellei ollut katsojaa, se kun niin ajettui ja märätti. Siihen piti tietää karhun synnyt ja muut manausluvut, piti painella karhun hampailla ja kämmenillä sekä hautoa vesillä ja voidella voiteilla. Vanhat tietäjät vain tämmöisiin toimiin pystyivät.
NIITYISTÄ.
"Missä niitty?
Viikate vilahti!"
Niityistä saatiin parhaat karjankonnut. Niitä oli sekä maa- eli luhtaniittyjä että suoniittyjä. Suoniityt olivat soiden selillä ja rantapuolilla, maaniityt järvien, jokien ja purojen rannoilla, järvi-, joki- ja puroniittyjä. Pitkin suuria selkosia oli niitä, aitaus siellä, toinen täällä, useasti peninkulman, parinkin päässä talosta. Maaniityt oli raivaamalla rantakorpiin saatuja perkkiöitä, suoniityt taas muuten vallattuja. Kuka vain ensinnä ennätti mennä suota niittämään, se sitä vastakin piti heinämaanaan, jotta "tämä on minun!" Maaniityt vallattiin pilkoittamalla. Minkä toinen oli varalleen pilkoittanut, siihen ei tavallisesti toinen enää yritellyt, sillä "pilkat teki isäntäoikeuden". Mutta tuli joskus riitaakin. Niin oli Puolangalla Jokelan Väisänen syksyllä oravametsällä kolkkamiehineen kulkiessaan Pirttijoen varrella löytänyt hyvän niittymaan ja merkinnyt sen omakseen, veistänyt pilkat puihin poikki niemien tyvistä. Mutta muuan Auhonkylän mies oli mennyt ja perkannut niityn itselleen. Tuli siitä riitajuttu, mentiin Paltamon käräjille, ja oikeus tuomitsi niityn pilkoittajalle.