Itse kullakin talolla oli omat heinämaansa, pikku eläjilläkin oli metsässä pienet aitauksensa, ja sekaisin, hujanhajan suurilla selkosilla olivat niityt. Niin oli esim. Puolangan Kivarijärven vanhimmilla taloilla, Jokelalla ja Nurmella jokiniittyjä Viitajoella ja Kiiminginjoella — "Ylikiimingiksi" sanottiin —, Tulkkipurolla, Vääräpurolla, Pöytäjoella, Kärryspurolla, Utospurolla ja vielä Auhonkylän lähellä Pirttijoella. Suoniittyjä oli heillä esim. Utoksella Häikiönsuo, Välisuo ja Puustisensuo, Viitajärven luona Viitasuo, Kiiminginjoen pohjoispuolella Luikonsuo. Mutta samoilla seuduilla oli myös Puolangan talon sekä pappilan heinämaita. Kiannan Vuokin Kyllösellä oli niittymaita yli peninkulman päässä Kuomussa, Naamajärven tienoilla, ja Kuhmon Lentuan Saaren talolla perkkiönsä Sumsan takana, toista peninkulmaa etäällä. Jopa kymmenittäin voi talolla olla niittypalstoja. Niin esim. Leppälällä, Puolangan Väisälässä, kuulemme seuraavia hauskoja nimiä: Saarilato, Välilato, Saunapuronkorpi, Sirppikorpi, Vanhalato, Pahakorpi, Kokonpesä, Hätävara, Pikkulato, Arolato, Perkkiönlato, Asikaisenlato, Könkäänlato, Uusilato, Matinmaha, Pajakansuo, Katajanlato, Harviainen ja Pettälä. Näiden nimet jo osaltaan selittävät paikan luonteen.
Maaniityt olivat ympäröidyt jonkunlaisella risu- taikka orsiaidalla, mutta suoniityt olivat tavallisesti aidattomia.
Joskus näki jollakulla suolla aidaksenkappaleista hakkuloitua sorkka-aitaa.
Luonnonheinää vain perkkiöt kasvoivat, sen minkä kasvoivat, ja suot taas työnsivät harvaa kuivahkoa suoheinää. Kovin kehnon korren jotkut suot kasvattivatkin, jopa niin että niittäjän piti, kun lähti ruo'alle, "viikate heittää merkiksi, mihin saakka oli niittänyt". Joka toinen vuosi soita vain niitettiinkin, toisen kesän aina saivat olla kulolla, niitä ei raudalla niitetty niinkuin maaniittyjä. Eikä maaniityissäkään kovin kehuttava heinä kasvanut, jaksoi sitä mies viikatteella katkaista. Kannonjuuria ja mättäiköitä sai niittomies kalvaa ja pajukoita kierrellä taikka vetisiä rantalietteitä sotkea. Niinpä pitikin heinämaita, kun ne olivat niin huonoja, olla paljon, ja siitä taas seurasi, että heinänteko kesti kauan, useasti sivu leikkuuajan, syksyyn saakka.
Koko voimin, eväät mukana, mentiin etäisille niityille heinäntekoon, asuttiin siellä saunassa taikka majassa, ja minkä miehet niittivät, sen naiset haravoivat, vaikka niittivät entisaikaan naisetkin. Kotiseppäin takomilla, oksavarsi-viikatteilla niitettiin ja heiniä kannettiin selässä takkavitsalla. Heinät koottiin pitkiin pielessuoviin eli sauroihin, taikka pyöreisiin keko- eli napakkosuoviin, jotka ympäröitiin aitauksilla. Latoja ei paljoa käytetty, joitakuita pieniä pahaisia röttelöitä yksilappeisine kattoineen näki metsäniittyjen kummituksina kyhjöttävän. Suovat ja pielekset ne enimmäkseen soilla ja niityillä seistä töröttivät ja talvella lumitonttuina odottelivat heinännoutajaa.
Sitten kun tuli lohkojako, "kun niljoja ruvettiin ajamaan", ja metsät erotettiin ruunulle, jäivät monet suoniityt ruunun maille. "Lantmeetari kysyi vain, että kenen niitty tämä on… niin se merkittiin sen niityksi, joka sitä on niittänyt." Ja niin ne tulivat vain nautintoniityiksi, joita saatiin mielin määrin niittää. Mutta raivatut niityt merkittiin raivaajan omiksi. Niin on vieläkin monella vanhalla talolla monia etäisiä ulkoniittyjä "tuolla eteläsyänmaalla monta, joissa ei kaikissa ole käytykään". Mutta monet pikkueläjien niittypalstat, suot ja raivaukset, joutuivat talonomistajien sarkoihin ja heidän omikseen, vaan niitä, jotka jäivät ruunun saralle, saivat he edelleen niitellä.
HALMEEN VILJELYKSESTÄ.
"Tiijänhän mie tilkun maata, syömätöntä, juomatonta, miehen miekan käymätöntä."
Halmeen viljelys on metsänkäynnin ja kalastuksen rinnalla jo ikivanhoista ajoista ollut Kainuun tärkeimpiä elinkeinoja. "Sieltähän se leipä ennen saatiin metästä, ja halmeruuki on tänne eläjät tuonut." Joka talolla oli metsäraateensa, ja vielä 40-50 vuotta takaperin oli aivan tavallista, että parhaana polttoaikana sankka kaskisavu kohosi yht'aikaa kymmenien vaarojen rinteiltä, ja kietoi harmajaan haikuunsa koko ympäristön.
Ennen, kun metsät "eivät olleet kenenkään", vaan olivat "kaiken maailman yhteisiä", sai ken tahansa mennä kirves kourassa salolle ja kysymättä keneltäkään lupaa, raataa huuhdan, minne vain mieli teki. Syksyisillä metsästysretkillä kulkiessaan erämiehet useasti tapasivat katsella kaskimaita ja kun löysivät sopivan vaaran, veistivät pilkkoja puihin, ja sillä oli paikka merkitty omaksi. Eikä siihen tavallisesti toinen ruvennut tunkeilemaan. Myös "omia aikojaan kun pyhäiltoina tupakoitiin, tuumattiin miehissä, jotta minä aijon siihen, ja minä siihen halmeen tehä".