Seuraavana kesänä halme leikattiin, ja hyvinä vuosina joutui vilja joskus jo Jaakon päivältä sirpille. Ja kun oikein kauniisti kasvoi, niin oli vilja verissään "kuin veripurtilo, ja siitä se hyvä jauho lähti". Sattui joskus tällaisen, verissään olevan ihanan laihon kova pakkanen turmelemaan kesken leikkuutyötä, niin että kaikki meni kakuiksi. Ahkerasti häärivätkin leikkuumiehet, mutta suurien halmeiden katkaiseminen kesti viikkomääriä, vaikka öilläkin päiviä pyöristettiin. Kuutamallakin näki kyllä leikata, mutta jos ei ollut kuudanta, toimittiin tulen valolla. Tulisoittoja, tervassoihtuja, pitkiä kolmisylisiä hongansäippiä, vitsastettiin pitkiin kaskikantoihin, ja sen mukaan kuin leikkuu edistyi, siirrettiin valoneuvoja, ja ne paloivat kuin kynttilät, ja paikoin niitä sanottiin miiluiksi. Sekä miehet että naiset olivat leikkaamassa. Suuria lyhteitä, aina kuusi vaaksaa ympärimitaten, sideltiin kaksijatkoisilla siteillä — miehet sitoivat, naiset eivät kyenneet. Riiheen pantaessa lyhteet sidottiin uudestaan kolmeenkin osaan. Lyhteet aseteltiin kuivamaan kuhilaille oksikkaisiin puunrunkoihin, karvaisiin, taikka lyötiin kasken kantoihin neljä naulaa, ja niihin ripustettiin lyhteet siteistä, latvat alaskäsin ja vielä kattolyhde kannon nokkaan. Tehtiin myös kymmenlyhteisiä varajalkoja. Kärväiltä ja kannoilta ladottiin lyhteet suuriin suoviin, aumoihin, kykäille ja närtteisiin. Tuhannenkin lyhdettä pantiin samaan aumaan taikka närtteeseen, ja olivat ne kolmekin syltä korkeita, niin että piti anteluspuulla kurotella lyhteitä ylös. Suurelle halmeaholle kohosi koko joukko semmoisia komeita kekoja.
Talvella lumen tultua, kun järvet jäätyivät ja suot pohjittuivat, ajettiin aumat kotiin ja puitiin kotiriihissä.
Hyvin lähtikin halmeriihestä jumalanviljaa, jos oikein otti lähteäkseen. Tavallisesta laihosta saatiin tynnyri sadasta lyhteestä, ja useasti lähti sata lyhdettä kapan kylvöstä, joten siis tynnyrin kylvöstä kasosi kolmekymmentä tynnyriä. Niin oli Ukonvaaran ukko Kuhmossa saanut Paloaholta 38:n kapan siemennyksestä 33 tynnyriä. Mutta joskus erkani viljaa vieläkin enemmän. Hyrynsalmella oli saatu tynnyrin ja kahden kapan kylvöstä 40 tynnyriä, ja Hiienvaaran ukko Puolangalla oli korjannut Kuirivaaran halmeesta kapan panoksesta sata kappaa.
"Siitä viljan sai kaikkein helpoimmalla."
Siksipä isoisten huhdanraatajien aitat olivatkin eloa täynnään.
Mutta yksi ainoa kerta vain samasta huhdasta otettiin viljaa, ja niin oli kärvennetty maa sekä poltettu metsä suorittanut veronsa. Suomussalmella mainitaan joskus jonkun kerran vielä palomaan entisillä puilla ravitun ja tierellyn sänkeen, sitten karhitun ja kylvetyn rukiille, samoin Sotkamossa. Mutta tavallisesti heitettiin aho heti ensi väljän jälkeen ruohottumaan ja metsittymään. Heinää kasvoivatkin halmeahot ensi vuosina varsin kovasti ja olivat "mainion hyviä karjanlaitumia". Lähellä olevia ahoja käyttivätkin niiden raivaajat aidattuina hakamainaan muutamia kesiä, jopa niitä niittivätkin ja saivat joskus vahvoista vaaranmaista kymmeniä häkkejä heiniä. Jo halmeen kasvualkunakin niitettiin nurmea monet häkit väljän keskeen jääneistä palamattomista aulakkeista. Sitten jäivät entiset halmemaat yhteisiksi karjalaitumiksi ja rupesivat työntämään metsää, koivikkoa, männikköä, haapaakin, sillä "se oli hyvin metänottavaa se halmeaho". Ahometsiksi semmoisia vieläkin sanotaan.
Mutta vuosia kesti, ennenkuin saman ahon voi uudestaan raataa huhdaksi. Vähintäänkin kolmekymmentä vuotta piti metsän kasvaa, neljä-, viisikinkymmentä vuotta, jopa kuusikymmentäkin. Jotkut vanhat ukot olivat ehtineet eläessään kaksi kertaa käyttää saman ahon halmeena.
Niinpä täytyikin joka vuosi aina etsiä uusi ja uusi huhtavaara, ja niin tuli vähitellen kasketuiksi kaikki Kainuun korpien kelvolliset maat, ei lopulta ollut "ei yhtä saareketta, jossa ei olisi halmetta käyty", ja niin "ne on läpeensä huuhattu nämä Pohjanmaat moni kertaan". Ensin kaskettiin lähiseudut ja siitä siirryttiin vaara vaaralta yhä syvemmille selkosille; ensin savusteltiin neljänneksen, parin päässä, siitä jo jouduttiin peninkulmaiselle taipaleelle, parin, kolmenkin peninkulman sydänmaalle ja lopulta neljä-, viisipeninkulmaisten korpien taakse. Niin oli puokiovaaralaisilla halmeensa kolmen neljänneksen päässä Utavaaralla, Lehtovaaralla ja Piltungissa. Utavaaralla oli myös Puolangan talolla halme parin, kolmen peninkulman takana, Kypärävaaran ukolla oli raateensa parin peninkulman matkassa Karisenvaaran laiteessa, ja vuokkilaiset raatoivat yhtä pitkän taipaleen takana Venäjän rajaseuduilla, Murtovaaroilla, Jännevaaralla, Sakko- ja Luolavaaroilla, Aitto- ja Pirttivaaroilla sekä Koivukiiman ja Paksunoksan ahoilla. Kuhmolaiset niinikään kaskesivat rajamailla parin, kolmen peninkulman päässä. Olipa Rastin talolla ollut raade Venäjän rajalla Hutunsilmän vaaroilla, jonne tuli taivalta viisin, kuusin peninkulmin. Ja rikkaat Ristijärven Toloset kävivät Hyrynsalmen Paljakalla huhtatöissä. Sinne tuli matkaa 3-4 peninkulmaa, ja laskettiin veneellä Iijärveä Uvajärveen, josta noustiin Latvajokea Latvajärveen ja edelleen Louhijokea Ilvespuron haaraan, mistä kontti selässä lähdettiin astumaan metsäpolkuja myöten. Polkua sanottiinkin "Tolosen tieksi". Paljakan vaaroilla savustelivat myös Puolangan Impivaaran ukot, Vanhantalon ja Sopen isännät.
Kaukaisille kaskimaille vedätettiin siemenviljat jo talvenaikana, vietiinpä suuri piimäleilikin raadantapäivien särpimeksi, havumajaan vain piilotettiin. Läheisille halmeille kannatettiin siemenet hevosen selässä, ja omat eväät kannettiin kontissa. Hankien aikana kun hiihdettiin hakkuuseen, vedettiin eväitä ahkiossa, enimmäkseen leipää, jauhoja ja suolaa, sillä erämaa antoi kyllä lihaa ja kalaa. Rakennettiin tuohikattoinen maja tai kota, jopa joskus saunakin, jossa oli mukava asustella. Ja asusteltiinkin siellä viikko-, kuukausimääriäkin. Kun saatiin tämä huhta hakatuksi, antoi työtä toinen, lähellä oleva edellisen kesän raivio. Ruvettiin sitä palolle hankkimaan ja sitten polttamaan. Sen jälkeen käytiin kolmatta huhtaa rovitsemaan ja laittamaan siemenelle. Kun se oli saatu kylvetyksi, päästiin kotiin ja ehdittiin hetkisen heilua heinätyössä, mutta sitten jo taas kiirehti neljäs halme leikkuumiestä, ja kun sieltä jouduttiin kotipirtille, oli jo syksy käsissä.
Mutta rikkaat Kiekinniemen Piiraiset asustivat selkosilla koko kesän. Talossa kun oli tavaton perhe, jouti siitä kyllä osa yletaikojaan huhtamailla raatamaan, ja silti jäi vielä väkeä kotitöihinkin. Saarikiekin ja Kaidankiekin selkosilla oli heillä suuret halmeet. Keväthangilla muutti sinne osa miehistä eukkoineen ja lapsineen, pienet pahasetkin vietiin kätkyineen, kaikkineen. Metsäpirtissä salolla asuttiin, kaadettiin huhta, poltettiin toinen, rovittiin kolmas ja neljäs leikattiin, välitöinä tehtiin heinää halmeitten aulakkeista ja pyydettiin kalaa sekä lintua. Leipääkin salolla paistettiin. Jauhinkivet hakattiin paasista, ja pirtissä oli paistinuuni ja halmeen laidassa aitta, jossa oli kyllä leiväksiä. Oli vielä riihikin metsän reunassa, ja syksypuoleen kuului sieltä tuon tuostakin riusanroime. Kaikki lähiahojen vilja siellä puitiin ja talletettiin aittaan, mutta oljet heitettiin ulos märkänemään taikka pistettiin ne tuleen. Sitten kun kaikki oli valmiina, palattiin kotiin Kiekinniemelle, josta oli oltu pois viisi, kuusi kuukautta.