Syysruis kylvettiin kotipeltoihin heinä- ja elokuun vaiheilla, Ollinpäivältä alkaen, ja ohra pantiin hankien lähdettyä. Vuosia myöten oli sitten, miten vilja joutui leikattavaksi.
Vuosia myöten tuli satokin, vaikka eihän se koskaan, lukuun ottamatta halmeita, karussa korpien ja vaarojen maassa mikään kehuttava tullut. Hyvinä vuosina saatiin hyvästä maasta 5-6 jyvää, parhaista 8:nkin, mutta ani harvoin 10. "Ne olivat lukukerrat ja lukumaat, joista niin viljaa lähti." Monesti saatiin tyytyä 3-4:ään jyvään, sillä "näissä maissa, kun saisi neljä, viisi jyvää, niin se olisi hyvä, mutta menee yhtä hyvin, ettei saa kun kahet siemenet", vain kaksi jyvää. Näin tapahtui silloin, kun halla kävi turmelemassa kasvavan laihon, taikka satoi viljaan ruosteen, niin että jyvä jäi pehmeäksi, taikka turilaat turmelivat, taikka ilmestyi nokipäitä. Nokipäitä tuli varsinkin vanhaan ohraan, "kun siemen meni hyvin vanhaksi, kun yksi siemen oli kovin kauan samassa talossa, se otti ja semmoiseksi heittelehti." Silloin piti saada verestä siemenalaa muualta. Auttoi myös nokipäistä, kun ohransiemenen leikkasi vihantana. Sillä "ohransiemen kyllä itää, kunhan on kaksi akanaa yhessä ja vähän syäntä välissä".
Leikatut viljalyhteet pantiin kuhilaille eli varajaloille. Ohria kuivattiin uluilla. Lyötiin peltoon tolpat, joiden varaan asetettiin orsi, niku, ja siihen ripustettiin ohralyhteet kaksittain, latvat alaskäsin. Pantiin neljä, viisikin lyhdettä yhteen kimppuun, ja sanottiin kimppua ohrapariksi.
Kolmas vanhan kansan tärkeä viljelyskasvi oli nauris. Sitä paljon viljeltiin syötäväksi, ja parhaiten se kasvoi halmeessa. Joko jätettiin ruishalmeesta joku kolkka naurista varten, taikka raadettiin erityinen pieni huhta, varsinkin lepikköaholle. Vedätettiin myös entiselle halmeelle, rukiinsängelle, talvella havua ja murtoa ja mitä saatiin palavaa puuta, ja sitten kesällä poltettiin, tiereltiin ja kuokalla sekä rautapiiharavalla perhosteltiin. Tuhkakypeneeseen kylvettiin nauris hypyllään, vedettiin sitkaimet ja niiden mukaan siroteltiin siemen. Jotkut sekoittivat siemenen tuhkaan taikka hiekkaan, jotta saivat kylvön tasaisemmaksi. Kuiri-määrällä [kuiri = lusikka] naurista kylvettiin, puolenkymmentä kuiria kun halmeeseen heitti, tuli jo kyllä syötävää. Tuhkaperässä kasvoi nauris hyvästi, ei tehnyt juuriainenkaan [juurimato] haittaa. Paikoin laskettiin nauriin kylvökselle lehmikarja yöksi, se kun siinä höysti siemennyksen, niin sitten kasvoi nauris hyvästi. Syksyllä viimeisinä viljoina käytiin nauris vetämässä ja listimässä. Maakuoppaan peitettiin halmeen sato, kaalet heitettiin päälle ja luotiin vielä multaa peitoksi. Sitten talven tultua noudettiin nauriit kotiin.
Nauris olikin tärkeä raatajan ravintoaine. Siitä laitettiin monet talven vellit, paistikkaat ja hauvikkaat. Pottua eli potakkaa "ei ennen ollutkaan", vasta vähitellen opittiin sitä viljelemään. Kesantopeltoon, rukiinsänkeen muokattiin sille maa ja lannoitettiin "lammasnavetalla", pantiin lantaa, sen minkä aura jaksoi peittää peltoon. Alussa ei perunaa kovinkaan paljoa viljelty. Jokelassa Puolangalla oli saatu pottusatona "tervatynnyrin kopallinen". Vain kekrinä oli niitä raahdittu syödä, ja loput heitetty siemeniksi. Totuttiin siitä sentään potakalle, niin että jo kylvettiin sitä tynnyri, pari, kolmekin, hyvissä taloissa viisin, kuusin tynnyrein. Jopa peruna lopulta ajoi nauriin ruokakupista pois. Mutta vanhat vaarit eivät olleet tulokkaalle suosiollisia. Niinpä Jokelankin äijä oli niille kovin vihainen, syömättä jätti ne aina kuppiinsa, jopa pahalla päällä ollessaan paiskeli lattialle, manaten: "Nuota auringon karkulaisia kuppiini panevat".
Hamppukin oli niitä vanhankansan viljelyskasveja, joita ennen käytettiin paljoa enemmän kuin nykyään. Joka talon kesantopellossa oli hampulla oma alansa. Puolenkymmentä kappaa, nelikkokin, kymmenenkin kappaa sitä hyvässä talossa kylvettiin, suurtalossa tynnyrikin. Juhannuksen edellisviikolla pantiin hamppu peltoon, ja se vaati hyvin menestyäkseen vahvaa maata, navetanlattian alle keräytynyttä lantavettä sille paikoin vedätettiin. Nyt ei hamppua enää viljellä kuin sanan sijaksi, eivätkä kaikki naiset edes osaa hamppua kehrätäkään, sillä "kansa menee niin tyhmäksi, ettei enää osaa hamppua laitella".
Uudispeltoa, pellonlisää tehtiin kuokkimalla. Metsä kaadettiin ensin pois, sitten väännettiin rautakangeilla ja puukaljuilla kannot ja kivet ylös ja maa kuokittiin. Kivet kasattiin raunioihin, ja syksykelillä vedätettiin ne pellon reunaan kiviaidaksi. Monilla kivikkovaaroilla oli viikoiksi kivenajoa. Kannot ja puunrungot risuineen poltettiin. Ympärysojat kaivettiin uudispeltoa piirittämään sekä niskaoja rinteen yläpuolelle, ettei vesi valuisi viljelykselle. Mutta mitään sarkaojia ja sarkajakoa ei käytetty, pelto kuin pelto. Jos maa oli kuokittu kevätkesällä, pantiin se jo seuraavana kesänä viljaa työntämään, mutta jos kuokkiminen oli toimitettu syksyllä, sai kuokkamaa seuraavan kesän semmoisenaan "märätä". Ensi viljaksi pantiin kuokkamaa kasvattamaan ohraa, vieläpä toiseksi ja kolmanneksikin sadoksi. Sitten heitettiin uudispelto mahoksi, ja sen jälkeen kylvettiin rukiille, ja siitä alkoi tavallinen vuorottelu.
Suota ei entisaikaan viljelty, jotkut vain yrittelivät, mutta eivätpä tahtoneet kariperäiset raa'at vetiset maat tottua viljaa kasvattamaan. Niin oli Kuhmon Varajoella, Petäjäniemellä ja Harjulla jo noin 60 vuotta takaperin ollut ojitettuja suoraateita, joita isännät olivat "kyetelleet" ja kylväneet rukiille, mutta saaneet hyvin huonon sadon palkakseen. Samoin olivat epäonnistuneet erään Kiannan ukonkin suonviljelyskokeet.
TERVANPOLTOSTA.
"Siellä vainen tervapurret puhkoo vettä vellovaa."