Re'et ja ajokalut tehtiin kotona, sukset niinikään, työkalut ja kaikki talossa tarvittavat astiat valmistettiin kotipirtissä. Koivunkäyristä vuoleksittiin lusikat ja kapustat, koivun- ja kuusenpahkoista [Puunpahkaa sanotaan paikoin jumiksi. Kun pakkanen räikää ja särkee puun, niin se jumettuu, tekee jumin] koverrettiin ruokapöydän puukupit sekä isot maljat. Kuusi- ja petäjäkimmeistä närevanteille koottiin saavit, kiulut, ämpärit, tynnyrit ja ammeet, kirnut, maitopytyt ja pesupunkat, katajasta, koivusta ja lepästä tehtiin leilit ja tuopit. Petäjästä kiskotuista päreistä kudottiin koreja, mutta tuohesta taivuteltiin ja punottiin monet ropeet, tuohiset, tupakkapöntöt, kalatuijut, piimäpusut, tuohitupet, suolakopsat, vakkaset ja kontit sekä virsut, pollot, topsut ja tohvelit.
Tehtiin tuohesta köyttäkin, vahvaa miltei iänkaiken kestävää keveää nuoraa, joka nuottaköytenäkään ei miespolveen mahinut. Rauduskoivuista kiskottiin pitkiä tuohinauhoja, kääräistiin vyyhdelle ja sitten kotona ne puhdistettiin ja kierrettiin kerälle, etteivät päässeet sykertymään. Tuohimestareilla oli usein isot kasat tuohikeriä varastossa ladonloukossa. Ennenkuin niistä voi kiertää köyttä, piti kerät kuumassa vedessä pehmittää. Isolla, seinään kiinnitetyllä kelalla kehräsi köysimestari pitkät kelantäyteiset tuohisäikeet, joista sitten kaksin miehin iskettiin kolminkertaista köyttä. Köysimestari toimitti itse punomisen, ja apulainen hääri edessä nakkaamassa kelaa ympäri säikeen sen mukaan kuin mestari punoi, ensin kaksin, sitten kolminkertaiseksi. Rajaseuduilla, Kiannalla ja Kuhmossa, vielä monesti nähdään tuohista nuottaköyttä ja verkonpaulaa, ja Lentiiran Petäjävaaran 80-vuotias vaari, Jussi Kyllönen käpsyttelee "tuohimetsällä", tuo kannannaiset tuohivyyhdet ladonloukkoonsa ja niistä sitten kelailee sitkeät mahimattomat köytensä.
Samalla tavalla kuin tuohiköyttä kelattiin juuriköyttäkin. Multamaista ja jäkälikkökankaista kiskottiin suuret kimput hienoja, sormenpaksuisiakin petäjänjuuria — paikoin kuusenjuuriakin. Juuret halottiin hienommiksi ja keitettiin notkeiksi suurissa muurikattiloissa, ja sitten niistä kelattiin säikeet ja iskettiin valmiiksi köydeksi. Joskus toimitti köydenpunoja iskemisen yksinäänkin, kiersi vain säikeen iskupaalikalle ja sitä "nakaten" iski köyden ensin kaksi-, sitten kolmisäikeiseksi. Juuriköyttä käytetään paikoin vieläkin nuottaköytenä, mutta se ei ole niin kestävää kuin tuohiköysi, mahii paljoa nopeammin. Ristijärven Hiisijärvenkylän Paavo Kemppainen on kelannut juuriköyttä monet sadat sylet.
Nykyään käytetään nuottaköytenä paljon siimaa, lehmän ja hevosen häntäjouhista, sianvilloista ja hevosen harjakarvoista kelattua sitkeää nuoraa. Vinoristimäisellä puisella koukulla kehrätään karvakuontalosta satoja syliä säiettä, joista sitten miesjoukolla kelataan kolminkertaista siimansäiettä. Kolme henkilöä hoitelee kukin säiekoukkuansa, neljäs kiertää seinäkelaa, ja niin lasketaan kolmen koukun rihma samaksi tasaiseksi säikeeksi. Tämä kolminkertainen punontainen isketään taas iskupaalikalla, samalla tavalla kuin juuriköysikin, uudelleen kolminkertaiseksi, yhdeksänsäikeiseksi siimaksi. Tällaista vahvaa, sormenpaksuista siimaa käytetään nuottaköytenä, mutta käsiverkkojen ainaksi kelpaa hienompikin, vain kolminkertainen nuora. Karvoista punottu siima on miltei vielä kestävämpää kuin tuohiköysi. Se ei vety, ei veny eikä vanu, ei märkäne eikä lopu muuten kuin kulumalla. On vielä jossakussa talossa aina ukkovaarin aikaista siimaa käytännössä. Monet vanhat ukot vieläkin vääntävät karvaköyttä. Kypärävaaran vanha Matti on sen taitava punoja, ja äsken mainittu Hiisijärven äijä on sadoin sylin kelannut siimaa ympäri Ristijärven kyliä. Viisikolmattasylisen karvaköyden saa ahkera punoja viikossa väännetyksi.
Vanhoilta opitulla tavalla toimitettiin kotona nahkainkin muokkaus, sekä kenkänahkain pajuaminen että turkkinahkain paittoaminen.
Karva ajettiin nahasta vedessä liottamalla, laskettiin karvainen vuota vain virtavaan jokeen taikka järven matalaan rantaveteen pariksi kesäiseksi viikoksi, työnnettiin sitten puulapukalla karva pois, ja nahka pantiin tuoreeltaan parkkiammeeseen. Parkkeina käytettiin sekä pajun että kuusen, koivun ja haavankin kuoria. Parhaimpia ja enimmin käytettyjä olivat pajunparkit — siksi puhuttiinkin nahkojen "pajuamisesta" — ja kun pantiin vielä sekaan kuusenkuoria, tuli nahka hyvin kuohkeata. Mutta koivunparkit, joita kiantalainen käytti paljon, tekivät nahan punaiseksi, kovanluontoiseksi ja hauraaksi. Vasikannahkoja parkittiin paikoin sianmarjanvarvuilla. Kuusin, seitsemin viikoin saatiin nahkoja haudella suuressa parkkiammeessa ja aina tuon tuostakin hämmennellä, väliin taas kaapia koloraudalla taikka viikatteenhamaralla niistä lihaa pois. Sitten kun nahat olivat kylliksi "kypsyneet", huuhdottiin ne vedessä, kuivattiin orsilla, ja sen jälkeen hieroskeltiin ja pehmiteltiin nahkain lykkyylaudoissa, kaksin miehin kangissa kihnuteltiin. Silloin olivat nahat valmiita käytettäviksi. Miltei joka talossa oli aina joku taitava pikilangan pistäjä, joka puhdetöinään kotipajuisesta nahasta kuraisi kokoon pitkävartisia pieksuja koko talonväen tarpeiksi.
Lammasnahkojen paittoaminen oli teurastusajan jälkeisiä syystalven puhdetöitä. Paittoaminen toimitettiin suuruksella. Valmistettiin ohrainen velli, johon sekoitettiin jauhettuja virnoja, "semmoisia vesiheinän siemeniä", survottuja pottuja sekä hiukan suolaakin, ja hapatettiin se oikein äkeäksi niinkuin leipäjuuri. Sitä siveltiin nahkojen lihapuolelle, kääräistiin nahat kokoon ja pantiin penkinnurkalle kasaan. Kolme, neljä yötä kun siinä hautuivat, ja vielä pari kertaa välillä uudistettiin vellisively, niin alkoi jo luottaa. Nahat levitettiin eteispirtin orsille kuivamaan.
Kuivuneita nahkoja pehmitettiin sekä käsin hieroen että seinään kiinnitetyssä hankaraudassa edestakaisin vedellen. Koloraudalla kaavittiin lihapuolta, taikka hangattiin nahanmuokkausraudalla, jonka oksahankuraan oli asetettu viikatteenterän kappale. Lopuksi valkaistiin nahat liidulla.
Useasti annettiin turkkinahkojen muokkaaminen ja hierely karjalanmiesten, turkkivenäläisten, tehtäväksi. He kulkivat talosta taloon ja päiväkausin hierelivät turkki- ja veltinahkoja, kaapivat niitä, raudassa venyttelivät ja liitusivat sekä lopuksi leikkelivät ja ompelivat niistä talonväelle turkkeja. Siltään vain, vaatepäällyksettä niitä käytettiin. Kuulu Latvajärven laulaja, Miihkali Arhippainen, oli Kiannalla ollut joka syksyinen nahkojen piiskaaja sekä turkkimestari. Hyvää työtä oli ahkera laatuisa laulajaukko tehnyt, kymmenen kopekkaa oli saanut nahalta, ja viisi, kuusi nahkaa oli päivässä pehmittänyt. — Nahkaveltejä ompelivat emännät itse.
Hamppu antoi naisväelle tavattoman talvityön. Parituhattakin roivajasta kun tuli taloon, niin oli siinä työmaa edessä.