Vanhaan aikaan keittää kuhistettiin viinaa vain tavallisella rautamuurilla, johon oli tekaistu puusta kansi ja vaskesta torvet. Mutta sitten piti laittaa kupariset viinakattilat, eikä saanut olla keittohommissa muulloin kuin vain syksyin ja keväin. Syrjäkylissä kyllä edelleenkin vain poruutettiin padalla.
Keittokota oli tavallisesti viinapolttimona, ja emäntäväki hääri keittohommissa. Kun mäski oli pantu kattilaan, iskostettiin sekä hattu että piiput visusti kiinni taikinalla, iskoksella. Hiljaista tulta poltettiin alla, niin että huurukin hiljalleen nousi piippuihin ja piipputynnyrin lävitse kuljettuaan valui astioihin. Ensi keitossa työnsi viinakattila katkeran sikunan, mutta se pantiin uudestaan pannuun ja keitettiin toinen kerta, kerrostettiin. Kerrostusta keitettäessä tuli alussa, ennenkuin piiput lämpenivät, joku kortteli savuviinaa, pahanmakuista ja väkevää, höyrynsekaista nestettä, josta emännät laittoivat tehoisaa lääkettä, kansvärkkiviinaa. Mutta kohta alkoi tiristä kirkasta viinaa, ja sitä valuikin monin kannuin. Tynnyrin panoksesta juoksi 15 kannua, joskus 19:kin. Lopuksi laski kattila huonoa pahanmakuista jälkiperää. Jotkut siivilöivät piipuista tippuvan viinan kuminavaatteen lävitse ja saivat väkevää ja makeaa kuminaviinaa.
Pari-, kolmekymmentä kannua keitettiin viinaa hyvässä talossa. Suurissa viiden kannun viinapotelleissa säilytettiin sitä aitan jyvähinkalossa kesänkin varoiksi. Mutta mitä ei itse jaksettu ryypiskellä, se myötiin niille, joilla ei ollut keittolupaa. Vietiinpä viinaa aina Ouluunkin ja saatiin kymmenen kopekkaa korttelista.
Kotiteollisuutta oli entisaikainen, 50-60 vuotta takaperin harjoitettu, potaskan polttaminenkin. Suuria kääpäisiä korpikoivuja ja koivupökkelöitä poltettiin metsässä tuhaksi, tuhka tuotiin kotiin ja uutettiin isoissa ammeissa, rapuleissa lipeäksi. Lipeä keitettiin kuiviin ja saatiin ruskeaa potaskaa, joka ulkona potaskauuneissa paistettiin valkeaksi. Potaska vietiin sitten Ouluun "Iisakki Welmannille" ja saatiin rupla leiviskästä.
Raudan takomisessa olivat kainuulaiset yhtä taitavia kuin muidenkin seutujen miehet. Seppiä oli joka kylässä ja paja useassa talossa. On vieläkin siellä täällä joku taitava pyssyseppäkin, kuten Hyrynsalmen Luvankylässä ja Ristijärven Uvalla. Entisaikaan lienee ollut vielä mahdikkaampia rautioita, silloinkuin suurissa korpimaissa oli järvien ja soiden mudasta lietsottu rautaa. "Hyttejä" tiedetään olleen useissa paikoissa, "Hyttikankailla", "Hyttipuroissa", ja niissä vieläkin näkyy jälkiä entisestä raudanvalmistuksesta.
JUHLA- JA MERKKIPÄIVIÄ.
"On kekri köyhälläkin, joulujuhla vaivaisella."
Vuoden vieriessä pyörähti esiin, milloin suuri juhlapäivä, milloin taas joku muu merkkipäivä antamaan yksitoikkoiselle, useinkin ilottoman arkiselle elämälle mieluisaa vaihtelua. Päiväin viettoon liittyi kaikenlaisia vanhoja tapoja, taikoja sekä pitämyksiä, monesti varsin merkillisiäkin, jo ammoisilta ajoilta polveutuneita.
Kekri oli jo vanhastaan vuoden kaikista suurin juhla, jopa jouluakin jalompi. Sitä vietettiin myöhään syksyllä, kun kesä kaikkineen oli mennyt, ja pitkä pimeä talvi oli tulossa. Se oli uuden vuoden alkujuhla, vanhan päätöspäivä, jolloin syötiin ja juotiin parasta, mitä hyvä vuosi oli taloon tuonut Ja sitten kylläisinä pidettiin iloa ja kisailtiin.
"Kerta kekriä pitää, toinen kerta kellistellä,"