Useat kolttaemännät käyttävät lammasta maidonantajanakin. Syksymmällä kesää, kun karitsat jo ovat kasvaneet isommiksi, sitovat emännät lammasemon utaret, niin ettei karitsa niitä enää saata nilkoa, ja itse he sen sijaan pari kertaa päivässä tiristävät niistä tuohikupposeensa pikku tilkkasen, noin kahvikupillisen lampaasta. Tuohisuppilolla, jonka pohjaan on työnnetty sammalia taikka vaatetukko, he siivilöivät tilkkasensa, ja varsin mielellään sillä sitten koltat teetänsä maustavat. Joskus näkee kolttatalolla pikku tyttöjen sekä poikastenkin lammasta heruttelemassa; toinen pitelee maidonantajaa kaularemmistä ja toinen kyköttää totisena lypsäjän hommissa. Hyvillä mielin sitten lähdetään maitotilkkasta teenjuojille tarjoamaan.
12. RUOKATALOUS.
Koltalla on kokonaan omalaatuinen ruokalistansa. Hän kun ei pidä lehmää, puuttuu ruokataloudesta kaksi niin tärkeää tekijää kuin maito ja voi, ja kun hän ei osaa kasvattaa perunoitakaan, on ruokajärjestys vailla kolmattakin yhtä yleismaailmallista syötävää. Kala ja poronliha ovatkin pääasiallisimmat koltan jokapäiväisessä ruokakomennossa.
Kesällä on koltta kalamies ja elää melkein pelkällä kalalla, syöden sitä sekä keitettynä että paistettuna, kuivattuna ja suolattuna. Joka ilta laittaa hän nuotalta tultuaan vahvan kalakeiton. Saaliinsa parhaimmat ja isoimmat kalat huuhtaisee koltta vedessä, leikkaa vasempaan vatsapuoleen viilun, vetäisee sisälmykset pois ja työntää kalan kattilaan; kaikista kaloista hän ei poista sisälmyksiäkään, vatsaviilun vain leikkaa ja panee pataan semmoisenaan. Suolaa pannaan vain vähäisen, ja keitosta kaukaloon ammennetut kalat syödään leivättä, pistellen suuhun puukoin ja sormin; lopuksi ryypiskellään leivän kanssa kalankeittolientä kupilla kattilasta. Kahdella kaukalolla tuodaan kalat pöydälle, isommat toisella, pienemmät toisella. Ensin pistellään pienempiä, sitten isommilla täytetään vatsa. Kenen mielestä kala on liian suolatonta, hän ripistelee suoloja eteensä pöydälle ja kastaa siihen kalapalaansa. Jauhoja ei juuri kalakeittoon tuhlata, joskus vain panee emäntä kalakattilaan leipäkakun kiehumaan, ja sitten lientä ryypittäessä antaa siitä kappaleen syöjille. Mitä illallisesta kalakeitosta jää tähteitä, ne seuraavana päivänä pistellään teetä juotaessa eine- ja päivällispaloina.
Paistettua kalaa syö lappalainen vain välipaloinaan kotihommissa toimiessaan taikka eräretkillä liikuskellessaan. Hiilillä käristäen ei koltta kalaansa polta eikä sen rasvaisuutta hukkaa kuumaan nuotioon, vaan pistää kalan pitkään puurassiin, jonka viistosti tukeaa maahan, taikka takassa paistaessaan takkakiven rakoon, niin että kala paistuu ja kypsyy vain tulen kuumasta loisteesta. Ja täten tuleekin hyvästä kalasta tavattoman herkullinen syötävä: rasva kun on kaikki jäänyt kalaan paistumaan. Pieniä kaloja seivästää hän rassiin keskeltä vieri viereen koko toarakin, "tarakan", ja paistaa ne yht'aikaa.
Kuivaa, kavattua kalaa kuluttaa koltta paljon sekä kesällä että talvella. Pitkin kesää hän sitä syö, ja kokonaiset kasat hän varaa sitä taivitarpeikseen. Teetä juotaessa jyrsitään kuivaa kalaa vain siltään leivän asemesta, eikä se silloin mitään keittämistä eikä paistamista kaipaakaan, muuta kuin siinä tapauksessa, ettei se ole kylliksi kuivanut. Matkaeväikseen työntää koltta konttiinsa koko kasan kapakaloja, taikka heittää kimpun selkäänsä vain semmoisenaan; yötulillaan hän sitten niitä kärventelee, kastaa kuumaan veteen, että kala tulisi pehmeämmäksi, ja syö sitä sitten teen ja poronlihan kanssa. Ja kun sattuu semmoinen välipää, ettei talossa ole tuoretta kalaa — ettei esim. pahan ilman takia ole päästy nuotalle — lyödään kattilaan kuivaa kalaa ja keitetään ja syödään sitä tuoreen asemesta. Taikka keitetään siitä kalavelli.
Talvella, varsinkin pitkänä paastoaikana, kun lihansyönti on kiellettyä, syö koltta sen sijaan kalaa, keittäen siitä vellit iltasekseen, ja päivällä taas jyrsiskellen sitä teen ja leivän kanssa keittämättä.
Taikka syö hän suolakalaa. Ja sitä syötäessä haukataan aina leipääkin, jos vain leipää on talossa. Kesälläkin pistellään välipaloiksi suolakalaa, ja matkaeväiksi otetaan sitä tuohilevyyn kääräistynä.
Osaa kolttaemäntä valmistaa kalakukonkin, kuöllikurnehkin, taputtaen leipätaikinasta kuoren, latoen sisään siikaa taikka muuta hyvää kalaa ja paistaen sen niinkuin leivänkin uunissa, taikka tulen loisteessa kuten kakun. Kalakukkoakin tavallisesti erämies ja matkantekijä kantaa laukussaan. — Kalanmätiäkin koltan ruokapöydällä käytetään, piristellään siihen hiukan suolaa ja syödään leivän kera teetä juotaessa.
Kaloja keitettäessä kootaan monesti keitosta rasvaa pulloihin ja käytetään sitä mausteeksi huttuihin sekä ohukaisten paistinrasvaksi. Vaahto, mikä kalakeitossa nousee pinnalle, kuoritaan kapustalla pois ja heitetään tuleen, se kun on pirun ruokaa. Sillä ennen vanhaan, kun jumala ja piru olivat vielä niin sovinnossa, että keittivät kaloja samalla kattilalla, tahtoi piru valita parhaat päältä, jolloin jumala antoi hänelle, minkä hän pyysi: kuoraisi valkean vaahdon.