Varoa pitää silloin, kun tiermes kollee, kuuluu, ettei pidä vyöllään tyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää vaikka puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat ja kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit tiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin niitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle kansallekin.
Tiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia paikkoja, joissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä sammuttamaan tiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee, ärsyyntyy paukkaaja siitä vain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen paikkaan.
Joskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten alas maahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se puu, jolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän pääse enää pois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä vuoden päästä kolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja kiertäjä voi puun alta kaivaa aarteen itselleen.
Vanha lappalaisten tuulenjumala, piegga-oumis, tuulimies, liikkuu vielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla nimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin siivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta pahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut uhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje heittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten että viheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti vakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä tahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen — samanlainen kuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota siitä syystä sanotaankin "piegga-oumikseksi", jopa manataan:
— Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!
Revontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina liekehtivät taivaanvalkeat, kuushkaz, ovat eläviä ja toimivia henkiä. Ne ovat ruvtis-jammij, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten vainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät, keskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa tunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin, kun ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien henkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei kovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne vasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa syöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla silloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne kauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston aikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli. Kuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon. Kuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut ahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa. Vasta aamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta piilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan jäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin tulikiven pölyllä peitetty.
Taivaan tähdistä, taast'eista, on koltalla omat uskonsa. Niinpä Otavakin, tshihtshem-niejt, lappalaisen ajanmerkki, on saanut alkunsa ihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät metsää pyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka nuotiolle, missä vain yötä olivat, heittivät he aaveltin, lihakattilan hämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä, seurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion vierestä, kuusen latvasta:
— Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina joka nuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette te peuroja koskaan saa!
Ja siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että muuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa loistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän neitoa.
Muistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien tapa, että he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat puun kylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä kuin elävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava, ennenkuin sitä saattaa terällä pahoin kohdella.