Eläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala olisi vain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi erämaita samoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja kiveliöiden kiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää, mitä ne ovat.
Kuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja mielistelevät sitä monilla mairenimillä. Kuobtza on sen tavallisin nimitys, mutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä aijog, äijä eli isoisä, aihkam, äijäseni, kämmulos, kengätön, ja taallos, kenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat sitä kuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään, jotka eivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä mairenimityksiin, jos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti pikku poikansa "kuobtzittelevan", muistuttaa hän heti:
— Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!
Karhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen, ihmisen sukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan alta, kun se on nyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen rahavyö. Siitä on arvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka jotkut suuret noidat ovat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin karhunlihan syömistä synnillisenä.
Ovat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi muuttaneet — samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi — saadakseen kokea, kumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla, ihmisenäkö vai metsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat vain menneet metsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja tehneet taikoja, ja niin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi kontion muodon itsellensä.
Toisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla kiveliövaaroilla — sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut näkemään — ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin paikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.
Mutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi, kuimppe, mutta mainitaan sitä myös nimillä paaldes, viereinen, ja tshuokasnik, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta, sillä siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se haukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä määrännyt, mikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella porolla on koparassaan muuan pieni luu, paaldes-täht, sudenluu nimeltään, ja kun hukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on suden suuhun kypsä, paaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi laukata pakoon, niinkuin toiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja semmoinen poro loistaa yön pimeydessä suden silmään niinkuin kynttilä, niin että susikin jo tietää, että tämä se on hänelle aiottu. Mutta muita poroja ei hukka näekään, ne ovat sille vain kuin kuolleita kiviä ja kantoja. — Samoin se lammas, joka on sudelle kasvanut, loistaa sille yössä kynttilänä. Niinpä oli eräällä merensaarella lammaslauma; pari sutta näki siellä yhden kirkkaana kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen. Mutta siellä ei ollut muuta kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat takaisin, ja näkivät taas saarella lampaan kirkkaana loistavan. Hukat menivät toistamiseen saarelle ja löysivätkin nyt sekä tappoivat lampaan, joka oli köyhän akan ainoa.
Eikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin säätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen vanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja vieden asunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että hän antaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle poron ravinnoksi.
Niinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä kiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.
Karhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista on taas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen suurimpaan. Se yksin vain on "lintu", jopa lisäksi suuri ja mahtava tietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.