— Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä sitä en maksa.
Hyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen suhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän, harvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies tekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee lautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja vaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa lapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee kaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin mielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana isolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä ukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.
Mutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille syntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka Nuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa kimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon pieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen köpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka pari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein väsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja pikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy pirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla muistavinaankaan.
Taikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen Evvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat. Oltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti ennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja jämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti menettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri Marfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että hän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko saattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että hänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea juopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä Kuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun häntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin pahentavaisesta elämästä.
19. LASTENHOIDOSTA.
Vaikka kolttain vähäväkinen suku, niinkun koko lapinkansan kolmikymmentuhantinen joukko, kulkee hiljalleen kansallista kuolemaansa kohden, on se silti ylimalkaan tervettä ja elinvoimaista väkeä, joka jotenkin nuorena menee naimisiin ja saa lapsia niinkuin muukin ihmissuku. Kolttainkin erämaassa sentään vuosittain useampi ihmissielu näille ilmoille ilmestyy kuin kätketään kalmiston multiin.
Ei kyllä kolttaperhe — enempää kuin muukaan lappalaiskoti — ole niin lapsilla siunattu kuin esim. Suomen Perä-Pohjolaa kansoittanut kainulainen, jonka kodissa saattaa vielä tavata semmoisia vanhankansan emäntiä, jotka ovat jälkipolvea lisänneet neljällä-, viidellätoista, jopa kahdeksallatoistakin elävällä ihmissielulla. Kuusi ja seitsemän perillistä on lapintalossa jo suuri lapsien paljous, kahdeksan, yhdeksän on jo aivan harvinainen määrä; joskus on jonkun pirtissä telminyt tusinakin, niinkuin Suonikylän Gaurilovilla, jolla oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä. Kolme, neljä, viisi on useinkin lasten lukumäärä, eikä koltta enempää juuri kaipaisikaan, mutta "ku satte päärnah", kun sattuu tulemaan niitä.
Helposti niitä tuleekin kolttavaimolta, niinkuin ainakin terveeltä metsänasukkaalta. Ei siinä kaivata tohtoreita eikä koulunkäyneitä naisapulaisia. Kotoiset eukot vain ovat apua antamassa taikka niiden puuttuessa miehet, mutta monesti toimii vaimo aivan yksinään, kenenkään avustamatta. Ne Lapin erämaat ovat niin ihmeellisiä. Kesällä vaimo sanan puhumatta pistäytyy metsään, ja jo vähän ajan kuluttua palaa sieltä takaisin helmassaan pienoinen koltan alku. — "Miehtsest mon tan kavnim", metsästä minä tämän löysin, selittää hän vain toisille vesoille, kun ne kummissaan kyselevät, mistä äiti sellaisen on saanut. Ja yhtä ihmeellisiä ovat talvisetkin koltanmaat. Niiden laajoilla lumikentillä saattaa vieläkin pieniä "Tähtisilmiä" ajelehtia. Sillä monta kertaa löytää lapineukko niiden paksuista kinoksista pikkuisen kolttaparan. On sattunut monesti, että vaimo pitkältä raitoretkeltä palatessaan tuo mukanaan pienen parkuvan käärön. Jopa saa hän aikansa täyteen joskus aivan yksinään talvitaipaleita ajellessaan, pysäyttää ajokkaansa ja pyöräyttää perillisen, pesaisee sen lumella ja kääräisee nahkoihinsa, istahtaa ahkioon ja ajaa edelleen, toimittaa asiansa ja sitten vasta palaa kotiin.
Eivätkä koltan kurjat ja hatarat pirtitkään ole suinkaan lapsensaantilaitoksiksi varattuja: tuuli puhuu sisään seinänraoista ja ryöpyttää lunta hatarasta ovesta, reppanasta ja ikkunoista. Ja lapsivaimoilla on tavallisesti tilansa ovinurkassa. Useita viikkoja saa hän siinä viettää, ennen kuin on kelvollinen menemään miehensä luokse ja muiden joukkoon.
Koltilla niinkuin monilla muillakin alkuperäisten olojen kansoilla on ikivanha tapa muodostella vastasyntyneen pehmeätä päätä mieluisemman näköiseksi. Jos se ei ole aivan oikeassa muodossaan, puristellaan ja pyöristellään sitä käsin painellen ja sidotaan sitten pikku lakki päähän, että se pysyisi uudessa mallissaan.