Kun naapurin vaimot saavat kuulla, että uusi ihmislapsi on taas maailmaan ilmestynyt, tulevat he kiireesti sitä ja sen saajaa katsomaan ja tuovat tullessaan pikku tulokkaalle kaikenlaisia lahjoja: huivia ja vaatetta sekä verkaa ja pieniä lasihelmiä, joilla äiti voi pienoisen kietkamen koristella, antavatpa vielä rahaakin, vielki-teihk, velkarahaa, kymmenen, viisitoista, parikymmentä kopeekkaa, jotkut hyvät sukulaismuorit puoliruplasenkin.

Kietkam, kätkyt, on pienokaisen olisijana pitkät ajat. Se on oikea lappalainen lapsenkehto, puunkoperosta ja nahoista laitettu. Itse isäukko kovertaa petäjästä pienen keveän ruuhen, kuin pikkuruisen ahkion, ja asettaa sen pääpuoleen, joka vastaa ahkion keulaa, pari suojavannetta. Äiti sitten laittaa kietkamen valmiiksi: päällystää kokonaan ohuella, ruskeaksi värjätyllä parkkinahalla, koristelee ja nauhoittaa. Pääpuolen vempeleille vedettynä muodostaa nahka lapsen päätä suojaavan koperon, ja ruuhen reunoissa sekä jalkapuolessa on pehmeät karvaiset vasannahka-kaistaleet, joilla pieni peitetään. Koperon reuna on kirjonauhoilla, helmillä ja kirjavilla verkatupsuilla koristeltu, ja jalkapuolesta pään suojuksen etureunaan ulottuu yli kietkamen kolmiosainen, korea, palmikoitu sierr-labtshi, leikkinauha, johon lapsen iloiksi, kun se rupeaa ymmärtämään, ripustellaan kaikenlaisia helyjä: renkaita, lasihelmiä, pikkutiukuja, vanhoja kellonrattaitakin. Samalla niiden helinä ja kilinä, samoin kuin kietkamen pohjaan leikatut ristitkin, suojelevat lasta pahoilta voimilta.

Jängältä kerää lappalainen valkeata suosammalta, saungal, jota käyttää kietkamessa pehmikkeenä. Riepuja vain panee äiti sammalen peitoksi, taikka talvella pehmeän vasannahan, ja riepuihin käärii hän pikkuvauvansa. Reunojen nahkakaistaleilla peittää äiti lapsen ja kuroo sitten kietkam-karstokilla, kätkytremmillä, jonka pujottelee reunoihin kiinnitettyjen silmukkain lävitse, kaistaleet tiukasti lapsen peitoksi, käärien jalkapuolen vielä ympäriinsä jalkaremmillä. Ja niin on pieni koltta asuinkoperoonsa sonnustettu, ettei pääse sieltä omin voimin tikahtamaankaan. Pieni pyöreä näköpää vain nenän nypykköineen ja ruskeine silmineen katselee kummastellen nauhojen lomitse ja raskaiden nahkojen alta ihmeellistä maailmaa.

Lappalaisen kietkam onkin mitä käytännöllisin kätkyt. Se on niin kevyt, että äiti saattaa sitä semmoisenaan hyvin liikutella ja kanniskella. Kotipirtissä hän sitä kiikuttelee polvillaan, ja kun kietkam rupeaa kovin levottomana ääntelemään, avaa hän povensa ja työntää rinnan koperon alle, taikka ripustaa kietkamen nuoralla katosta riippumaan ja siinä kiikuttelee, kunnes koperon asukas tyyntyy. Rauhallisena ollen saattaa kietkamen hyvin asettaa vaikkapa lautsalle taikka arnis-sajeen taikka mihin tahansa. Silmivaate vain pannaan kasvojen peitoksi, etteivät sääsket pääse puremaan. Jalkamatkoilla kantaa äiti kietkamen selässään, levähtäessään sitten ripustaen sen puunoksaan taikka asettaen seisomaan kiven tai kannon varaan. Ja kalaretkillekin voi vaimo kietkamen ottaa mukaansa: pistää vain veneen kokkaan pystyyn ja asettuu itse soutamaan. Talviretkillä taas sidotaan kietkam taljoihin kierrettynä ahkion keulaan, niin että kasvot ovat äitiin päin, joka ahkiossa istuu ajajana. Eikä tule pienen talvimatkailijan kovilla pakkasillakaan kylmä, niin on se karvaisiin nahkoihin kääritty kuin metsänpentu, kasvotkin suojattuina vaatteella, ettei viima koske. Levähdyspaikoissa äiti vain avaa kietkamensa, ruokkii ja hoitelee, sonnustaa sitten jälleen kiinni ja pistää kinokseen pystyyn tulen loimuun lämmittelemään.

Lapsen kastamisella ei pidetä niin kiirettä. Jos lapsi sattuu syntymään kesämailla, niin vasta talvikylille palattua viedään hänet papin luokse. Monesti myös, jos saapuvilla sattuu olemaan joku kirjamies — sotapalveluksessa ollut taikka muuten kirjalle opastunut — toimitetaan pyhä tehtävä vain kotona. Kirjamies kastaa lapsen, panee pyhän ristin kaulaan, ja kummeina on joku sukulaismies vaimoineen. Nimeksi annetaan se nimi, minä päivänä lapsi on syntynyt, taikka jos se ei sovi sukupuoleen, otetaan poikalapselle seuraava nimi edestäkäsin, tyttölapselle seuraava jälkipuolesta.

Venäläisestä kalenterista ovat koltat saaneet ristimänimistönsä ja sen
oman ääntämisensä mukaan muodostelleet. Niin on heillä miehiä semmoisia
kuin: Elj, Evvan, Ehrem, Hoomes, Illep, Issak, Ivtsa, Jaahk, Javgar,
Jermij, Joohmi, Kaurel, Karppi, Koaistje, Kotraht, Laur, Luihk,
Mahtvej, Meetrej, Mihkal, Miikla, Moissej, Oakka, Oski, Olsander,
Olssi, Peaht, Pedar, Poavel, Reehk, Semman, Sergej, Teahpan, Tem,
Vaisk, Uontrej, Ärhip. Ja naisen nimiä: Annj, Ellj, Iirisk, Kaht,
Kaisj, Maarj, Nastj, Oaijes, Ohklem, Ohkemij, Taarj, Vaarvan, Veara.

Kumminlahjaksi antaa isäkummi ristilapselleen, sitten kun se on kasvanut isommaksi, poron, ja äitikummi kutoo sukat ja vanttuut. Ja lapsen oma isäkin, kun pienoinen saa ensimmäisen hampaansa näkyviin, iloissaan nimittää hänelle vaatimen, painn-aldun, hammasvaatimen, jonka vasta syntyvät vasatkin lapsi saa nimikoikseen.

Mutta jo toisella vuodellaan, parivuotisena, saa pieni koltta tuntea ensi kerran tämän maailman kovuutta: hänet pakotetaan luopumaan parhaimmasta ravinnostaan. Äidillä on jo toinen tuntemuksissa, ja siksipä hän armottomasti heittää ressunsa ja lähtee monipäiväiselle matkalle, talvella pitkälle Jäämeren rannan retkelle, taikka poropaimenten luokse erämaihin, syksyllä taas miesten mukana porojen erotuspaikkaan. Ja kun äiti taas palaa kotiin, on pikku koltta tavallisesti jo alistunut kovaan kohtaloonsa, eikä enää muistakaan mieluisinta ruokailupaikkaansa, vaan pistelee niinkuin muutkin pirtin asukkaat kalaa ja poronlihaa kaaralta, ryypiskelee rasvaista lientä ja särpää lasimäärin teetä. Mutta jos pahaisella peskiniekalla ei ole kilpailijaa tulossa, saattaa hän pysyä äidin suosioissa ja ravinnoissa aina kolmivuotiaaksi, jopa vanhemmaksikin.

Mutta surkeimmin käy niiden pikku raukkain, jotka vallan pieninä kokonaan menettävät oman vaalijansa. Silloin täytyy jopa viikon vanhankin ihmistaimen ruveta totuttelemaan aikaihmisten ravinnoille: teetä ja leipäpurua työnnetään kietkamen asukkaan kitisevään suuhun, pistetään siihen kalaa ja poronlihaa ja makeaa poronydintä, jopa tuota terveellistä ja voimakasta, lihakeitosta kuorittua rasvaista lientäkin. Mutta ei pieni lapsi, vaikka metsäneläjäksikin syntynyt, tahdo hyväksyä heti näin liikanaista hyvyyttä. Tavallisesti se kuolee pois tästä yltäkylläisyyden maailmasta.

— Kurkkutauti tuli ja surmasi pienen sekä vei äitinsä luokse, sanovat hyväntahtoiset hoitajat.