Onhan pienellä metsänväellä kurkkutauteja jos muitakin. Heitä eivät ole oppineet lääkärit hoitelemaan, eikä sairaaloista ole kuultu puhuttavankaan. Itse vain omassa keskuudessa keinotellaan niillä tiedoilla ja taidoilla, joita on metsäläiselämässä opittu, koetetaan parannella ja lievitellä lapselta "kurkkutauteja" ja päänkipuja, korvanpakotusta ja hampaankolotusta, vatsanvaivoja, yskää ja vilustumista.
Kurkkutauteihin hienonnetaan tulikiveä, liitua ja suolaa, sekoitetaan pulveriksi ja luuputkella puhalletaan kipeään nieluun, ja kun päätä kivistää, noudetaan märkää savea ja sidotaan otsalle kääreeksi. Korvanpakotus heittää, kun jääkappale kääräistään huiviin ja sidotaan korvalle; pakottavaan hampaaseen painetaan taas palavan taulan kappale, pannaanpa se joskus kivistävään korvaankin. Mutta vatsanväänteisiin annetaan karhunsappi- ja pippuriviinaa, jota saadaan Kuollasta. Yskää parannetaan suolalla — hienoa suolaa vain sormella hivaistaan kurkunpäähän ja kitalakeen. Vilustuneelle annetaan lämmin viinaryyppy. Mutta jos pienellä on umpitauti, puristellaan saippuasta teräväpäinen pulkka, joka työnnetään peräsuoleen, joka pian kyllä antaa vastauksen.
Näitä tällaisia pieniä kipeyksiä, jotka eivät ole kuolemaksi, saatetaan kyllä parannella, mutta oikeille jumalan sallimille sairauksille ei mahdeta mitään. Jumala ottaa pienen pois. Ja se tapahtuukin koltanmailla usein. Moni pieni elämänsä ensi taipaleita asteleva ihminen, vastaiseksi poropaimeneksi taikka kotipirtin raatajaksi aiottu, saakin leposijansa jossakin metsäjärven rannalla.
Koltta ei ole kovin puhtautta harrastava eikä lapsiaan liiaksi saippuoilla ja pesuvesillä kiusaa. Pientä rintalasta kyllä alussa joka päivä ahkionmuotoisessa pesukaukalossa huuhtaistaan, mutta sitten isompana ei heidän puhtaudestaan paljoakaan välitetä. Saavat itse pesasta kasvonsa ja kätensä, jos haluavat. Niinpä ovatkin pienet kolttavesat usein hyvinkin tuhruisen näköisiä, niinkuin ainakin takanporossa rypevät tuhkimukset ja kaikissa mutarapakoissa kahlailevat paljaskinttuiset vekarat, joihin milloin mistäkin tuherruspaikasta on kaikenlainen ryönä ja rokahdus tarttunut. Niin näkeekin hyvin useasti lapsia, joiden kasvot ovat ruvissa ja rohtumissa, ja vielä useammin sellaisia, joiden koko pää on rupikaarnan peitossa. Monen tytön ja isonkin pojan pää on niin kokonaan visvaiseen rupeen kaarnoittunut, ettei tukalla juuri ole sijaa. Kun he kasvavat isommaksi, ja kaarna karisee pois, jää pää melkein paljaaksi. Siksipä onkin moni koltta, naispuolinenkin, jo pienestä pitäen paljaspäinen.
Muutamilla koltilla on vielä muuan toinen omituinen vika: he ovat yösokeita, semmoisia kummallisia katsojia, jotka näkevät kyllä kirkkaalla päivällä, mutta heti kun tulee hämärä ja pimeä, ovat aivan upposokeita. Lappalaiset luulevat tämän vian johtuvan siitä, että lapsi on heti synnyttyä viety takkavalkean ääreen, jolloin kirkas valo on heikot silmät häikäissyt. [Yösokeus muuten on Lapissa jotenkin yleinen. Luullaan sen johtuvan kirkkaiden keväthankien häikäisystä.]
Isät veistelevät leikkikaluja lapsilleen, pieniä leikkiporoja, sirr-puozia, ahkioita ja mäenlasku-kaukaloita sekä suopungeita ja muita mielitavaroita. Tyttärille ompelevat äidit pieniä tilkkupusseja, tuohirasioita ja sirr-päärniä, "leikkilapsia", pieniä puupalikoita, joiden päälle puetaan nukenvaatteet ja niitä pikku kietkamessa soudatellaan. Isommat lapset kykenevät jo itsekin leikkivehkeitään veistelemään ja ompelemaan. Pojat tekevät tuohesta pikku veneitä, joita järvenrannassa uittelevat, vuoleskelevat jousipyssyjä ja valmistelevat nuorapäisiä vihpps-keppejä, joilla pitkiä nuolia korkealle ilmaan lennättelevät. Ja tytöt askaroivat kesällä ulkona käpylampaiden ja pikku porojen kanssa.
Talvella kun asutaan yhdessä, on lapsilla hauskaa. Silloin koko joukolla ollaan kylänlaidassa mäkeä laskemassa pikkuahkioilla ja pesukaukaloilla, suksilla, laudanpalasilla ja pelkällä peskinhelmallakin. Taikka ajetaan niinkuin aikaihmisetkin pororaidolla. Toiset ovat poroja ja toiset poromiehiä. Porot pitävät poronsarvea otsassaan ja laukkaavat ympäri kenttää, poromiehet juoksevat jäljessä ja tavoittelevat heitä kiinni suopunkiaan viuhautellen, ja kun porot on saatu kiinni, valjastetaan ne pitkään raitoon ahkioiden ja pesukelkkojen eteen. Sitten mies joka ahkioon, ja siitä huutaen ja meluten ajamaan pitkin kylän raittia, niinkuin ainakin aikamiehet parhaana laskiaispäivänä.
Mutta pienet lapsenressukat, jotka eivät vielä kykene muiden mukana ulkona reuhaamaan, saavat aherrella kotipirtin permannolla. Käypä heille väliin niinkin surullisesti, että yksinään kotona häärivä äiti, ulos asioille lähtiessään, sitaisee lapsensa jalkaan nahkaremmin, jonka toisen pään kiinnittää lautsan patsaaseen. Ja siinä saa pieni liekaan pantu vanki pitkät ajat ypöyksinään parhaansa mukaan aikaansa kuluttaa.
Isot lapset taas eivät talvikylässä asuttaessa enää joudakaan koko päiväkautta pororaidoilla ajelemaan eikä mäessä rehkimään. Heidän pitää istua osa päivästään koulunpenkillä, ummikkovenäläisen opettajan johdolla oppimassa venättä sekä puhumaan että kirjoittamaan, lukemaan ja lukua laskemaan. Oikein ylpeillen näyttelee kolttapoika koulussa tuherrettuja kaunokirjoitusvihkojaan ja ynnä-laskuharjoituksiaan, ja ihastellen isä ja äitikin katselevat poikansa suurta oppia. Että mikä siitä lapsesta voi tullakaan, kun nyt jo noin osaa!
Paitasillaan taikka pahainen kolttu päällä, paljain kintuin pienet lapset useinkin kesäkentällä juosta kipittelevät. Ja avopäin. Isommilla pojilla on housut jalassa, takkikin päällä, ja tytöillä hameet, röijyt, huivit niinkuin aikaisillakin. Jo kolmen, neljän vuoden vanhoina, kun rupeavat kykenemään kenttiä laukkomaan, saavat pojat omat housunsa. Mutta isotkin pojat, samoinkuin monesti aikamiehetkin, häärivät kesäisin kotikentällä avopäin, paksu tukka vain pään peittona. Pikku tytöillä on tukka takana palmikolla, samoin isoillakin, mutta heillä on jo päänpeittona otsalla perevesk. Neljän-, viidentoista ikäisenä isompikasvuiset tyttäret sen jo päähänsä painavat ja lukeutuvat aikaihmisiin, mutta pienikokoiset turjakkeet odottelevat 16-17 ikävuoteensa asti. Silloin jo myöskin tyttäret hankkivat sormuksiakin sormiinsa ja renkaat, piellji-pilttikit, korviansa koristamaan. Neljin, viisin sormuksin monet koreiluhaluiset niejtat upeilevat, ja nuorilla vaimoilla on niitä väliin kuusin, seitsemin, kihlasormuksen, porutshenni-suormaksen, lisäksi. Ja vanhoina muoreinakin vielä kannetaan ohuita litteitä koristeltuja hopeaisia korvarenkaita, joissa useasti on lisäkoristeena ja taikakaluna vielä pieni valkea taikka ruskea joutsenen tai hanhen untuvatukkonen, otettu linnunselästä, pyrstön juuresta.