Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. Virpi-Heikki oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja re'et raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. — Toinen rautio oli Kalenius, joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.
Puuseppiä, nikkareita, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät luotolaisia huonekaluissa.
Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, pilthukarikin, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.
Varvari-Heikki oli taitava rukkien sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.
IIves-Heikki poikineen oli ahkera puukuppien valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taas niitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.
Kraatareita myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta ja Asariias — viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pännääkin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, umpitakki: sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä kraitakkeja sekä lyhyitä verka- ja kangaströijyjä, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä prakkuja, jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön kaitapeltihousut, sitten leveäpeltiset ja viimein halakohousut. — Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".
Turkkimaakarit, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli Jentaalin Juha, Yyrin Samppa ja sen poika, Yyrin Matti, joka myös oli räätälinäkin.
Luvun lopuksi voimme mainita, että tervaakin ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. Sysimiiluja on myös ennen poltettu.
Kalanpyynnistä.
"Meri on heidän peltonsa", on tavallinen puhetapa saarten ja rantamaiden asukkaista. Samoin voidaan sanoa luotolaisistakin, vaikka onhan heillä merensä ohella hyväset maapellotkin saarensa rantamailla, pellot, jotka nykyään tuottavat enemmän kuin meri.