Kinnarin emäntä se oli kerran tullut Kuustosta tyttärensä luota, tytär kun oli siellä miehelässä. Isoakangasta myöten kun oli kapsutellut, niin tullut vuoripeippo vastaan, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt, jotta lähteä hänen kotiinsa, siellä kun akka oli "lapsia saamassa". Emäntä mennyt ja auttanut, ja kun oli pois lähtenyt, oli vuoripeippo antanut hänelle palkaksi punaisen verkahameen. "Pitää pitää", sanonut, "sitä kolome pyhää kirkosa saarnastoolin alla. Muuten se ei sulla pysy, se kun ei ole siunattu." Emäntä oli tehnyt neuvon mukaan. Ja kauvan oli se hame hänellä kestänyt, monia kymmeniä vuosia. "Minunkin — kertojan, 70-vuotiaan eukon — isäni äitin äiti oli nähänyt, kun se emäntä oli pitänyt sitä hametta." Hame oli ollut varastettu, siksi sitä oli pitänyt kirkossa kulettaa. Kaikki varastettu oli näet aina vuoripeipoille joutunut.
Kun sitten oli ihmiseläjiä yhä lisäytynyt, oli vuoripeippojen elämä saarella käynyt lopulta aivan sietämättömäksi, Muuankin peipporukka oli valitellut:
"Ei saa rauhaa, Takaranta pauhaa, paimenet parkuu, ja karjankellot soivat."
Ja pois oli lähtenyt, vaeltanut pohjoista kohden isommille mantereille, suuremmille salomaille. Kahlomalla vain oli mennyt, ja "hahtiväylälle" kun oli astunut, niin vasta tupennokka oli veteen koskenut.
Ei ole Luoto ollut aina samanlainen kuin nykyään. Se on ollut monena kappaleena ennen, useana saarena, salmia vain välissä. Pitkälle itään pistäyvä Santosenniemi on ollut eri luotona, Potin talojen luona ollut salmi, Niemenkurkuksi sanottu. Samoin Hanhinen, joka vielä nyt vain korkeiden vesien aikana on mantereesta erillään, samoin Syökari kaakkoisrannalla sekä Munakulju Syökarin puolella. Leveät salmet ovat niitä ennen muusta saaresta erottaneet — Syökarin vieressä ollut Louvekkarin kurkku — ja itse saaret olleet pikkuisia maapalasia. Syökarille oli vanhaan, vanhaan aikaan soutanut Ruonalan ukko katsomaan, minkälaista siellä olisi, ja löytänyt hyvän niittymaan ja omistanut sen talolleen. Kukaan ei ollut siellä vielä ennen käynyt, eikä se ollut kenenkään oma vielä ollut. Nytkin on Ruonalalla siellä vielä niittynsä, mutta on muillakin. Sillä Syökari on niin iso, että siitä saadaan "tuhansia häkkejä heiniä". Munakuljusta oli entisaikaan saatu kolme häkkiä heiniä. Nyt siellä on useita "kokopaikkoja", sauroja sekä muutamia latoja. Monta paikkaa, joista ennen, vanhain miesten nuoruuden aikana, kaloja pyydettiin ja saatiin kovasti, on nyt hyvänä heinämaana. Niemenkurkkua Ojakylän lahdesta Potinlahteen ovat vielä nykyisetkin vanhukset monta kertaa nuottaretkille veneillä soudelleet, samoinkuin taas Salmea ja Louvekkarin kurkkua on "mummovainaan aikana kulettu nelilaijoilla". Vielä 30-35 vuotta takaperin kulettiin "syysluoteen" aikana Salmea pikkuveneillä. Trupukan nokassa ja Valpun rannassa on vanhain muiston aikana vedetty nuottaa ja nyt niistä paikoin niitetään heinää.
Aluksista ja liikenteestä.
Saarimaan eläjinä, vesikansana, ovat luoto laiset jo aikaisin tottuneet merellä liikkumaan. Entisaikaan, kun ei vielä ollut rautatietä Ouluun, oli kesäisin rahtiliike ollut kalastuksen ohella tärkeänä tulolähteenä. Siksipä oli saarella ollut useita pikku aluksia, jopa mainitaan kerran jo hyvin vanhaan aikaan olleen oikean laivankin. Sen oli omistanut vanhan, jo pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin kuolleen Piekkolan vaarin isänisä. Se laivanomistaja oli ollut "ylevä" mies, "pohatta" mies, "keisariksi" kutsuttu. Laivallaan oli hän "seelannut" Ruotsit ja Suomet.
Pienempiä aluksia, jähtejä, on sitten ollut etupäässä Ojakylän miehillä. Niinpä oli "Jähti-äijä"-vainaalla — kuollut jo 50-60 vuotta takaperin — oma jähtinsä, sitten hänen pojillaan, Kujalan miehillä, oli sekä iso että pieni jähti. Rikas Päätalo omisti myös yksinään jähdin, ja Pirkolalla oli samanlainen alus toisen miehen kanssa yhteinen.
Jähti oli kuin pieni laiva. Se oli tavallisesti Iissä valmistettu. Isompiin mahtui aina 800 tynnyriä tervaa, taikka yhtä monta tynnyriä suoloja. Siinä oli kaksi mastoa, isompi, keula- eli fokkamasto, ja pienempi, perä- eli kryysmasto. Päältä oli jähti avonainen, ei ollut haltäkkiäkään. Monen monituiset olivat jähdin, kuten muidenkin purjealusten, eri osain nimitykset, jotka, samoin kuin purjehdussanastokin, melkein kaikki olivat vieraskielisiä väännöksiä. Pohjan, emän, alla oli kööli, peräpuoli oli ahteri, keula föri. Oikea puoli oli tyyrpuuri, vasen paapuuri. Peräsimen, ruorin, varsi kävi ruoriskotin lävitse niin, että ahterpeili jäi ulkopuolelle, ja ruoria tyyrättiin ruorispinnalla. Purjeita, seelejä, oli neljä viisi kappaletta. Keulamastossa oli alaalla isoseeli, yläällä topissa kolmikulmainen kliivari sekä taakseeli. Isoseili oli alareunasta kiinnitetty puomiin, yläältä se pingotettiin kaffelilla. Kliivari ja taakseili olivat alakulmistaan kiinnitetyt keulasta pistäyvään puksfröötyyn. Perämastossa oli ahterseeli eli mesaani puomeineen ja kahveleineen.
Mastot olivat 10-12 syltä pitkiä honkia. Ne oli teijattu pystyyn paksuilla lujilla köysillä. Kaksi köyttä, vantit, meni kummallekin sivulle ja yksi, taaki, oli pingotettu keulaan. Taakia myöten taakseili juoksi ylös.