Purjeet vedettiin ylös tai laskettiin köysillä, falleilla, jotka juoksivat flokeissa, ja seelatessa hoidettiin purjeita nuorilla, perä- ja keulakuutilla, jotka olivat kiinnitetyt puomeihin. Merelle lähdettäessä ensinnä vedettiin ylös mesaani ja isoseilikin, jos oli sievä ilma. Mesaanilla sitten käännettiin jähti sinne, mihin tarvittiin, ja "se väänti jo jähin kalappaan, ennenkö ankkurikaan oli nostettu". Sitten vasta, kun ankkuri oli saatu ylös ja tullut kaikki klaariksi ja alkoi saada faarttia, nostettiin taakseili ja kliivari. Sitten sitä alettiin kulkea. Ruorimies oli ruorispinnassa ja toinen mies kuuteissa ottamassa seeliä sisälle taikka antamassa ulos eli löysäämässä. Tormin uhatessa purjeet pienennettiin, reivattiin. Mutta jos jähti sääti, niin pian ne taas saatiin avatuiksi ja pannuiksi täysiin seeleihin, jolloin taas saatiin kova faartti. Vastatuulella koetettiin kryysätä, vaikka vähän sillä voitettiin. Kun kovin vastatuuleen pyrittiin, niin se oli pilivinnisä silloin, ja purjeet alkoivat flakata. Vastaisemmalle käännettäessä luuvattiin, käännettiin luuvartin puolelle. — Paarlastia ei jäheissä käytetty. Ne olivat niin leveäpohjaisia, etteivät kovin helposti tuulessa kallistuneet.
Jäheillään luotolaiset kulettivat hirsiä, lankkuja y.m. puutavaraa Iistä ja Kemistä Ouluun, Siikajoelle, Pyhäjoelle, Raaheen ja Kalajoellekin asti. [Metsättömien rantamaiden asukkaat tarvitsivat puutavaraa rakennuksiinsa.] Ja tervoja veivät Oulusta sekä Iistä — tervaa silloin Iijokeakin myöten soudettiin alas — Haaparannalle ulkolaisten laivoihin. Sitten taas palatessaan toivat Haaparannalta suoloja sekä muutakin tavaraa Oulun ja Raahen kauppiaille. Varsinkin "enkeska-kesänä" (1854) oli suolojen kuletus Haaparannan sataman ulkolaislaivoista — niitä siellä toisinaan silloin oli aina kolmatta sataa — tärkeimpiä toimia. Oulusta oli silloin hevosella vedätetty suoloja ympäri Suomen niemen, aina Kuopioon, jopa Viipuriinkin asti. Muuta tietä kun ei kuulunut Suomeen päästyn. Haaparannalla oli ollut Viipurista "Pruuke"-niminen välittäjä, joka oli sinne suoloja ja muuta tavaraa hommannut. Suolatynnyrin "frahtia" Haaparannalta Ouluun maksettiin 75 kopekkaa ja Raaheen 1 rupla.
Tuotiin jäheillä hirsiä myös omiksi rakennustarpeiksi. Ennen näet oli Luodolla ollut kovin huonot metsät. Vanhaan aikaan kun oli ollut yhteiset metsämaat, oli kyllä mahtavia hongikoita ollut, mutta ne oli juuri ennen isoajakoa oikein kilvalla aivan peräti hävitetty niin, ettei enää saatu rakennuspuitakaan omiksi tarpeiksi.
Pienempiä aluksia olivat matkaveneet, joilla Ruotsin puolella ennen silakan pyynnissä kulettiin. Niissäkin oli 2 mastoa, keulamasto ja perämasto, mutta vain 3 purjetta, keulapurje, peräpurje ja kliivari. Niitä sanottiin myös nelilaijoiksi, vaikka laitalautoja oli isommissa aina seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin. Suureen matkaveneeseen voitiin lastata 30-40 tynnyriä silakoita. — Sitten oli — ja on vieläkin — isonlaisia pauhaveneitä, joilla verkkopauhoilla eli silakkakrunneilla kulettiin. Sanottiin niitä myös krunniveneiksi ja soutuveneiksi. Ne myöskin olivat 2-mastoisia, ja niihin voitiin lastata toista kymmentä tynnyriä silakoita, kun pantiin kahdet varppeet ja vielä parraspuut päälle. Niillä tehtiin Oulun matkatkin sekä joskus Ruotsinrannan pyyntiretket. Pienillä yksimastoisilla salmi- eli harvanverkon-veneillä kulettiin lahdissa ja salmea myöten niitylle heinäntekoon ja lypsylle. Niitä sanottiin myös niitty- ja lypsyveneiksi. Pienimmillä ranta- eli pikkuveneillä kulettiin soutamalla, mutta voitiin niihinkin pikku masto purjeineen pystyttää. Metsäjärvillä kalalla käytäessä meloskeltiin joskus pölkyistä kyhätyllä lautalla.
Ennen kun ei vielä höyryvenettä, "pakettia", kulkenut Oulun ja Hailuodon välillä, oli tuo 4-peninkulmainen Oulunselkä ollut purjeveneellä katkaistava. Hyvillä ilmoilla oli se mennyt 5-6:ssa tunnissa, jopa se oli joskus kovassa myötäisessä lasketettu alle kahdessa tunnissa, mutta huonoilla säillä, vastatuulilla, oli saanut samoilla seljillä väliin viivytellä 12-13 tuntia. Ensimäisenä höyrynä oli näillä taipaleilla kulkenut "Meriteeri", pieni avonainen alus, sitten oli sijan ottanut "Onni", ja nyt käy joka päivä "Luoto".
Talvella, kun meren lyö jäähän, on liikenne huonompi, mutta kaikkein kurjin syksyllä ja keväällä keliriittoaikana, jolloin muutamien viikkojen aikana ei pääse saarelta mantereelle ei veneellä, ei reellä eikä millään. Keväällä se ei useinkaan hyvin pitkään kiusaa, toisinaan vain pari viikkoa, kevätjää kun kestää "meleko" heikkona kulkea. Siinä saa olla reikiä "kuin seulan pohojasa", ja silloinkin se vielä kestää hevosella laskettaa. [Muuan ukko kertoi: Lähdin kerran Siikajoelle, enkä tiennyt jään huonoudesta mitään. Mutta kun tulin takaisin toisena päivänä, oli jää niin huonoa, jotta vesi pulppasi ympärillä kuin seulan pohjasta. En kumminkaan pudonnut. Ja sitten huomenaamulla oli meri puhdas.] Mutta syksyllä "tekee jäätä" toisinaan niin kauvan, että täytyy olla kuusikin viikkoa vankina. Joskus kyllä on päästy viikon odotuksella venekulusta hevoskyytiin. Lahdelmat, "perät", jäätää ensin, sitten vasta käy selkiä silloittamaan. Luotolaiset ajavat toisinaan parinkin yön vanhaa jäätä perissä, ja kahden tuuman vahvuinen jää kestää jo pikku taipaleita siivosti lasketella.
Mutta kun meri on kyllin vahvaksi jäätynyt, silloin voidaan huoletta päästellä manteretta kohden. Viedään Ouluun, mitä itseltä liikenee, ja tuodaan Oulusta, mitä tarvitaan. Hyvillä tyynillä pakkassäillä nämä hevosmatkat aika mukavasti sentään menevät, päästellään suoraa "tikkatietä" ohi Santosen Varjakkaan ja Salonlahden yli Ouluun. Mutta annas olla, jos sattuu "nöyrä" ilma ja vielä vastatuuli, silloin olet taipaleella kuormasi kanssa melkein saatuna. Kyllä ovat luotolaiset tulleet tuntemaan sekä kesäisen myrskyn ja sadesään että talvisen tuulen ja tuiskunkin.
Kunnossa pidettäviä maanteitä ei Hailuodossa paljoakaan ole, 6-7 km:n kappale Ojakylästä kirkolle ja kirkolta sama matka Pöllän satamaan, toinen vähän pitempi Marjaniemen luotsiasemalle. Siinä kaikki. Takarannan pyyntipaikoille vievät kärrytiet kulkevat vain omia aikojaan kohentamatta pitkin surkean pehmeitä hiekkaharjanteita milloin ylös, milloin alas, milloin pitkin kankaan selkää. Pehmeitä hiekkateitään ovat luotolaiset ennen ajelleet "puukärryillä", joissa pyöräin raudoittamattomat kehykset ovat olleet kortteliakin leveät, vanhimmissa vielä akselikin puinen. Semmoiset puurattaat nähdään vielä esim. Trupukan talossa, ja Kuustossa on rattaat, joiden akselikin on puusta. Rautakisko on vain akselin latvain alapuolella. Sanovat, että rattaat ovat jo toisella sadalla vuodella.
Rakennuksista.
Savutuvat, uunipirtit, ne entiseen aikaan haikusivat Hailuodossakin. Puinen harmaa lakeistorvi, ontelosta hongasta tehty "ymmyrkäinen pöselö" törrötti usean talon katolla, kertoen lämpöisestä laenalasesta, nokisesta välikatosta ja savua puskevasta kiukaasta. Noin 40 vuotta takaperin oli muutamissa uunipirteissä vielä asuttu. Viimeiset kerrotaan olleen Mattilassa, Perälässä, Sipilässä, Hentulla, Nikulla sekä Juntilla. Hentun pirtti oli purettu 1876, Mattilan vasta muutamia vuosia takaperin, vaikka olikin käyttämätönnä ollut jo monia vuosia. Sipilän vanha uunipirtti on vielä pystyssä, vaikka onkin salvettu jo 1752. Sekin on jo muutettu ulos savuavaksi.