Palojoen ja Muonionjoen väliselle niemekkeelle, Muonion länsirannalle, kirkko taas pystytettiin. Niin tuli Palojoensuun pahainen kylä kirkonkyläksi ja pitäjän keskukseksi, vaikka olikin melkein seudun eteläisillä äärillä. Mutta vanha pappila jäi erämaahan autiona rappeutumaan, joutui markkinamiesten ja muiden matkalaisten majataloksi, jopa lopulta jo hevostalliksikin. Eikä Palojoensuun kirkkokylä saanut uutta pappilaa, sillä Enontekiön vähäväkinen tunturiseurakunta yhdistettiin jo "riikinjaossa" kappelina Muonioon, jonka papit sitten hoitivat koko tunturiperukkaa ja kävivät silloin tällöin Palojoensuun kirkossakin pauhaamassa, majaillen silloin Baasin pienen pirttirakennuksen peräkamarissa. Oli sitten muutamia vuosikymmeniä Enontekiöllä Muonion kanssa yhteinen "koulupappi", papiksi vihitty katekeetta, joka sekä koulasi että saarnasi, mutta hänkin asui Muoniossa.[38] Enontekiön uusi kalmisto sijoitettiin Palojoen suun itärannan törmälle.
Mutta ei kauankaan saanut olla Palojoensuun kylä, niin väylän varrella kuin olikin, kirkonkylänä, eikä tunturimaista tuotu vanha temppeli jumalansanan julistushuoneena. Kovin se jo olikin vanhuuttaan raihnaantunut ja lisäksi vielä kolhiintunut pitkällä koskisella lauttausmatkallaan. Niinpä jo v:n 1838 kalustotarkastuksessa huomattiin, että kirkko oli kovin korjauksen tarpeessa: lattia vaati laittamista, katot paikkaamista ja tervausta, ulkolaudoitus oli huono, kellotornin luukut olivat pudonneet taikka rempottivat vitsasaranoissa, ovista ja ikkunoista puuttui ulkopuolisia kehyslautoja, ikkunoita oli rikki, sisäpuolinen maalaus oli rapistunut, tuntilasi epäkunnossa, kynttiläkruunusta oli 8:s haara poikki, sakastissa ei ollut viinikellaria eikä uunia, ullakko oli aivan rappiolla, ruumispaarit huonot, vain jalkapuu oli käytettävässä kunnossa. Kelpasi kirkko kuitenkin vielä pari-, kolmekymmentä vuotta erämaan kansalle, mutta sitten sekin vuorostaan tuli hylätyksi, kun Hetan kylään Ounasjärven pohjoisrannalle 1864 rakennettiin Enontekiön nykyinen kirkko. Viimeisen saarnan piti kirkossa B.F. Cajanus, joka asusti viimeiset vuotensa Hetan kirkolla Pekkalassa, kuollen siellä 1868; hänet haudattiin Palojoensuun kalmistoon. Hänen saarnansa tuli parisatavuotisen tunturitemppelin jäähyväissaarnaksi.
Vanhat Lätäsenon ja Rounalan aikaiset taulut, kuvat, kynttiläkruunut, kellot ja kaapit riistettiin entisiltä sijoiltaan ja vietiin uuteen paikkaansa Hetan kirkkoon, joka komeana ja uudenaikaisena kohosi Ounasjärven rantajyppyrällä, mistä entisaikaan jo lapinakka oli ennustanut, että siinä vielä kirkkokin seisoo.
Mutta ikänsä palvellut, autioksi riistetty kirkkovanhus myytiin 1870 huutokaupalla: Muonion nimismies Nikander oli myyjänä ja ylimuoniolainen isäntä, Muotkan Salkko, huusi sen 50 ruplasta. Sitten sekä myyjä että ostaja yhtiössä kukistivat temppelin, raastaen sen maahan kivijalkaa myöten ja rötistäen suureksi lautaksi seinät, katot ja lattiat, ikkunat, ovet, penkit, saarnatuolit, alttarit ja lehterit, vanhat numerotaulutkin ja kaikki koristeleikkaukset sekä koristellut patsaat, sakastit ja ullakot. Ja taas toistamiseen sai kovia kokenut kirkko lähteä pitkälle vesimatkalle yhä alaspäin pitkin vuolasta Muoniota, surulliselle viimeretkelleen.
Lautan hirsistä ei näet enää rakennettu pyhää temppeliä, saarnatuolia ei enää pystytetty papin pauhaamispaikaksi, eikä penkkejä asetettu sanankuulijain istuinsijoiksi. Ylimuonion rannassa jakoivat saarnamiehet saaliinsa ja käyttivät tavarat talonsa tarpeisiin. Seinähirsistä, kattolaudoista ja lattiaparsista rakennettiin heinälatoja ja muita ulkohuoneita, joiden oviksi käytettiin kirkon ja sakastin ovia; alttarin, lehterin ja penkkien maalatut aitauslaudat laitettiin aittoihin viljalaarien seiniksi, ja saarnatuolin pystytti nimismies Nikander puutarhansa porttipylvääksi. Mutta monet koristelaudat ja pylväät, numerotaulut, multakaarat, ja sen semmoiset, joita ei voitu mihinkään käyttää, heitettiin talon romukasaan. Sakasti ja ullakko pystytettiin semmoisinaan niitylle ja ovat vieläkin siellä "Sakasti"- ja "Ullakkolatoina".
Se oli Lapin erämaiden kirkon surullinen loppu.
Mutta vanhan pyhätön raastaminen ja rikkominen ei mennyt mainioittaan, sillä temppeli kukistettiin vasten kirkonväen ja haltijoiden tahtoa, ja saatettiin vielä toistamiseen vedenväen kanssa kosketuksiin. Siksipä jo alas laskettaessa Nikanderin kirkkolautta yritti Akamellan ikivanhan hautausmaan kohdalla väkisin painua kalmiston kosteeseen: kirkon jäännöksissä piilevä väki veti sitä sinne siunatun mullan ja kalmanväen seuraan, ja samoin taas puolestaan "Akamellan äijät" sitä kiskoivat luokseen. Kirkonväki ja kova kostava voima kulki tavarain mukana taloonkin ja tuotti paljon onnettomuutta. Muotkan talon navetta paloi, ja lehmiä sekä hevosia meni mukana, isäntä itse saatiin puoshaalla vetäistyksi pois palavasta rakennuksesta, ennenkuin katto romahti alas. Sitten alkoi surma vaatia ihmisiä, ja melkein peräperää kuoli talosta kuusi, seitsemän henkeä. Vieläpä rupesi talossa näkymätön pitämään möykettä, jopa joutui talo viimein niin "piruitten keskeen", että täytyi heittää kylmille ja muuttaa siitä pois. Viisikolmatta vuotta oli asumus möykkääjäin hallussa, ennenkuin siihen taas uskallettiin palata. Ja silloin oli jo näkymättömän väen valta vaipunut.
Vaipunut on vanhanväen voima entiseltä Lätäsenon kirkkokummultakin, jossa ennen myös paljon näkymättömät voimat liikkuivat.
Tyhjänä ja autiona on nyt Lätäsenon muinainen markkina- ja kirkkopaikka. Monilukuiset markkinatuvat, aitat ja tuomarintuvat ovat jo aikoja hävinneet. Sijat enää vain tuntuvat.
Mutta vanhalle lapinkansan kalmismaalle, jonka entisestä hirsiaitauksesta samoinkuin kirkonsijastakin vielä näkyy jäännöksiä, on kymmenien hautakuoppien ympärille kohonnut pieni komea koivikko. Seisoo siellä kaakkoisnurkalla vielä vanha uhripetäjäkin, ryhmyinen aihki, kuin harmaa tunturiäijä nuoren väen vartijana. Aihkin uhrikoloon vieläkin vanhaan tapaan tunturinkiertäjät vievät antimiansa.