Laestadiuksen opin tunnustajia ovat kyllä kaikki tunturimaan asukkaat. Varsinkin viime kamalat sotavuodet, ankarat nälkäajat sekä "espaanin"-taudit ovat pelästyttäneet ihmiskansaa, niin että melkein kaikki ovat kauhtuneet elämäänsä, tunnustaneet syntinsä, saaneet todistuksen toisilta uskovaisilta ja tulleet kristityiksi. Koko kylässä ei ole enää "jumalattomia" muita kuin herrat, pappi ensimmäisenä ja muut perässä. Mutta lukkari on kristitty. Niin koko Koutokeino, pappia ja muita herroja lukuunottamatta, saattaa luottamuksella katsella taivasta, joka mahtavien tunturien yllä kaartuu korkeana, vaikkakin se samalla kertaa pelonsekaisella kunnioituksella kulkee vanhojen tunturipyhättöjensä ohitse.
Mutta Koutokeinon ensimmäinen uskonheräys oli kamala, niin että sitä vieläkin jälkimaailma kammolla muistelee.
Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin Laestadius alkoi suuren herätystyönsä synkässä Lapissa ja hirveillä manauksillaan sekä jyrisevillä lakisaarnoillaan sai erämaan ihmisen kauhistumaan, ja taas toiselta puolen ihanilla kuvauksillaan jumalanlasten tulevasta elämästä nosti tunturikansan ihan haltioihinsa.
Metsien kansa on herkkää, varsinkin lapinkorpien väki, joka saa enimmän osan elämästään viettää erämaan yksinäisyydessä, tovereinaan vain maahiaiset ja saivojärvien asukkaat sekä tunturien Stallot, ympärillään toisinaan talven pitkä pimeys, jolloin kaikenlaiset näkymättömät peikot, kummitukset ja voimat ihan lentävät ilmassa sekä sadat tuhannet ihmeelliset tarinat ja muistelukset kulkevat tunturista tunturiin ja kasvavat vielä ihmeellisemmiksi.
Helposti liikahtaa tämä herkkä kansa, saattaapa joutua kokonaan suunniltaakin. Laestadiuksen voimakas pauhaaminenkin, jollaista ei oltu koskaan ennen kuultu, kokonaan järkytti tunturimaan asukkaat. Päästyään synnintuskista ja helvetin kauhuista, he tulivat "liikutuksiin", hihkuivat ja hyppivät ilosta kun heidät, metsien lapset, oli todistettu pelättävän taivaan Jumalan lapsiksi sekä Kristuksen veljiksi, sisariksi ja morsiamiksi. Mutta kaukaisten tunturien yksinäisille poropaimenille, joille ennen oli vain pauhattu synnistä ja parannuksenteosta, jumalanpelvosta ja vaikeasta laintäyttämisestä, oli tällainen ylenpalttinen hyvyys jo liikaa. "Usko oli killa hiva, mutta selitus tuli villiksi". Kun tunturilaisille kerran oli todistettu synnit anteeksi, ja he liikutuksien kautta olivat saaneet itse Pyhän Hengen, olivat he silloin synnittömiä, pyhiä ja puhtaita kuin enkelit. Eivät he tarvinneet uskottomia pappeja, joiden oppi oli perkeleestä, sillä he olivat itse jumalan pappeja ja uskonjulistajia: raamattunsakin he vatkasivat tuleen, taikka tallasivat jalkojensa alle, koska heissä itsessä oli jumalanhenki, joka valaisi paremmin kuin kuollut kirja vaikeasti ymmärrettävine mustine koukeroineen. He olivat itse raamattu ja uusi testamentti, Siinai ja laki, joka tuomitsee jumalattoman maailman ja perkeleen oppia pauhaavat papit. Jumalan jäseninä tunsivat jotkut itsensä kaikkitietävän vertaisiksi, jopa joku synnitön ja Pyhästä Hengestä syntynyt uskoi olevansa itse Kristus, uusi Kristus, sillä entinen oli kadottanut voimansa.
Ja niin uskoi tunturikansa, että Jumala oli astunut heidän erämaahansa entisten tunturijumalien sijaan, ja uusi maailman valkeus oli koittanut Lapin autioilla tuntureilla, ja oli sieltä leviävä yli koko maailman, Koutokeinon kautta Tornioon asti. Ja he, jumalan hengen saaneet tunturilaiset, olivat uuden uskon apostoleita.
Tuli suuri villitys Koutokeinon erämaahan. "Villiuskolaisia" koetettiin saada järkiinsä, mutta siitä he vain yltyivät, jopa rupesivat tekemään väkivaltaakin. Silloin joitakuita kiihkoilijoita vangittiin, ja siitä kiihtyivät tunturilaiset vielä enemmän. Rauhallinen erämaan kansa oli todellakin villiintynyt väkeväksi voimaksi. Niinkuin suurta metsäjärveä patoavaan hiekkatievaan kaivettu pikku puro yhtäkkiä paisuu suureksi väyläksi, jonka kautta ennen tyyni järvi pauhaten murtautuu ja upottaa allensa kaikki, niin mielettömään uskoonsa haltioituneet tunturilaisetkin kuohahtivat. Pyhässä uskonkiihkossaan lähti koko tunturikansa painumaan alamaita kohden, julistamaan heille ilmoitettua suurta oppia ja rankaisemaan sen vastustajia, tuomaan sotaa maan päälle niinkuin he sanoivat.
— Aaldagas dolla — ukkosen tuli — langetkoon alas ja hävittäköön kaikki jumalattomat! huusivat he.
Synkkänä syksyn aikana 1852 Mikkelin jälkeen, jolloin Lapin päivät jo lähenivät talven pimeää yötä, villiintynyt erämaa lähti "pyhään sotaan". Länsituntureilta tulvahti kansa lapintalolta ja kodalta toiselle Koutokeinoa kohden. Mutta ei ollut köyhillä tunturilaisilla sotavarustuksia. Koivunrisuilla he olivat tottuneet pitämään kurissa tottelemattomia lapsiansa, ja koivunrisukimput sekä vahvan uskonsa ja haltioituneen voimansa varasivat he matkaansa taisteluvälineikseen. Vahvat nuoret miehet, Aslak Hetta, "Ylpeä Aslak" ja Lars Hetta, Aslakan veli, sekä Maunus Sompio, "Aslakan Maunus", olivat joukon johtajia ja kiihkeimpiä uskonmiehiä.
Niinkuin tunturimyrsky tuli joukko lappalaisasunnoille, etsi ja poltti "pipelit", kirosi, syljeskeli ja pieksi vitsoilla miehet, naiset, lapset ja kaikki ihmiset, jotka eivät tahtoneet heidän uskoansa tunnustaa. Miehiä ja naisia pakottivat he kaikkien nähden harjoittamaan yhteyttä, ja siten todistamaan kääntymisensä ja uskonsa. Sen jälkeen heille puolestaan todistettiin, että he olivat nyt pyhiä niinkuin muutkin. Kaalaniityn Kainon Lasse, joka ei ruvennut taipumaan, köytettiin porohihnoilla ja vitsottiin. Mutta ukko pääsi karkuun ja lennätti hätäviestin Koutokeinoon, jossa kuitenkaan ei asiaa sen pahemmaksi uskottu, naurettiin vain "lappalaisten sodalle".