Mutta Karkeaniemessä, vastapäätä Koskamaa, järven yläpäässä, majaili "kauhea lovinoita", Karkea-raukka, joka kalasteli sekä kotijärvessään että Sotkajärvellä, parin neljänneksen päässä Kelontekemästä etelään. Äijällä oli omat apulaisensa, jotka pitivät majaa Kumputunturissa. Kun ukko lähti kalanpyyntiin Sotkajärvelle, souti hän Kelontekemän eteläpäähän, kävi metsästä kolme pihlajanvarpaa ja veneensä vieressä seisoen viittoi pihlajilla Kumputunturia kohden ja kutsui "tunturipoikia" avukseen:
— Kukakin keulaan, kukakin hankaan, kukakin kohallaan piättämhän!
Pihlajillaan äijä vain osoitteli, mihin apulaisten piti tarttua kiinni.
Siitä näkymättömät tunturipojat tarttuivat veneeseen, äijä itse koppasi peräkanasta, ja viisisylinen vene lähti solottamaan maata myöten, mennen että rytisi. Ukko sai pistää juoksuksikin, jopa "poikiaan" suhditella:
— So, so, pojat, älkää hajottako vanhaa nuoskariepuani!
Poikki palokumpujen ja yli ison Sotkavuoman näin muotkittiin ja päästiin Sotkajärvelle, jossa ukko laski kyytimiehet pois ja rupesi kalastelemaan. Mutta kun oli kyllikseen saanut kalaa, kutsui Karkean äijä taas tunturipojat avukseen, ja niin palattiin samalla rytinällä takaisin Kelontekemälle.
Uutosenkummulla asui toinen lapinnoita, Paalulan Niila, eläen riitakannalla Riimin Niilan kanssa, joka myöskin oli noita. Riimin Niila kierteli Porkosen tunturimaita ja piti majaa Lomajärven seuduilla. Äijät kadehtivat toisiansa, tekivät toisilleen kiusaa ja voimakeinoilla koettivat toisiaan pelotella. Kerran oli Paalulan ukko kalalla Vianselällä ja lauleli verkkoja kokiessaan:
— Paalulan köyen muna kus lee,
Paalulan köyen muna kus lee!
Lauleli ja päästeli kaloja verkostaan. Mutta yht'äkkiä heitti äijä kokemisen ja souti maihin. Siellä hänen kalakosiossaan, asentokuusen alla, vönki syltä pitkä käärme. Semmoista ukko oli juuri aavistanutkin, eikä siitä säikähtänyt, otti vain vökälettä niskasta ja lauleli:
— Paalulan köyen muna kus lee!