Äijän tyttäretkin joutuivat maailmalle: Tiina-Kaisa vietiin Ruotsin puolelle, Kitkiöjoen Antille Pajalaan, ja Priita-Mari pääsi Muonioon Nivunkijärven Iskolle lantalaistalon emännäksi. Mutta pahnan pohjimmaisin, Äijävaaran kodassa 1841 syntynyt Siimon Petteri, jäi isänsä kanssa kiertelemään omia kotiseutuja.
Väsyi viimein vanha Matti-äijäkin alituiseen jutamiseen ja pysähtyi pienelle Salmijärvelle, jonka ympäristöjä oli ikänsä kierrellyt. Sinne olikin äijä jo 1842 vanhan päivän varakseen rötistänyt pikku mökin ja saanut "nyypyykin" paikan. Siellä eli "Salmijärven äijä" lantalaistapaan viimeiset vaiheensa, ja siellä päättyi 94-vuotiaan tunturikiertäjän elämä 1885.
Salmijärven mökissä eli sitten Simukin lantalaisemäntineen, mutta hoiteli edelleenkin porokarjaansa. Kolmet-, neljätkymmenet vuodet juti Simu isänsä jälkiä neljä-, viisisataisen tokkansa kanssa, sai väliin elonsa suuremmaksikin, mutta sitten taas sitä menettikin. Monesti sattui, että väylän takaa Ruotsin lappalaisten porot kulkivat tälle puolen, ja niiden joukkoon eksyi Simun porojakin joskus kymmenittäin, satakuntakin, kadoten sitten rajantakaisten mukana sen tien Ruotsin lappalaisten erämaihin.
Lantalaiskarjaakin saatiin taloon, mutta maan myyrtäjäksi ei metsien miehestä ollut muuta kuin sen verran vain, että peruna ja karjalle heiniä saatiin kasvamaan. Jymy talo on sittenkin kohonnut vanhan "Taskis-Matin" pohjustamalle paikalle. Vieläkin siinä asustaa yli 80-vuotias "Salmen Simu" jäntteränä tiukkapiirteisenä erämaan miehenä.
Salmijärven äijän toiset pojat ovat jo aikoja sitten kuolleet. Vielä pari vuotta takaperin eli Rovaniemen Jääsköllä Jussan vanha leski, 95-vuotias "Pehkosen muori", Anna Aslak. Koutokeinossa, monien tunturien takana, oli muori syntynyt 1825, hettalaisen Niila Aslakan kodassa, saanut jo lapsena Jäämerenkin tunturiseutuja kierrellä, joutunut sitten Muonion pappilaan Kolströmin palvelustytöksi ja sieltä Siepin Jussan toverina uudelleen erämaita matkaamaan. Enimmän ikänsä olikin muori asunut kuin metsäläinen, synnyttäen metsässä perillisensäkin. "Poromiehenä" oli eukko toiminut vielä miehensä kuolemankin jälkeen, vaikka jo oli saatu talokin, missä voitiin asua. Neljäsataa poroa oli ollut muorin merkeissä, ja karjastaan oli hän aina vanhaksi asti itse pitänyt huolta, hyvin tuntien kaikki sarvipäänsä. Mutta mitä ei metsien visu ja tarkka muori oppinut tuntemaan, se oli seteliraha. "Monta, monta on pois!" sai muori monesti päivitellä, kun pojat kävivät salaa verottamassa hänen rahakiisaansa.
Mainittavimpia ja tunnetuimpia kaikista Peräpohjan viimeisistä porolappalaisista olivat Vasarat, "Vanhan-Vasaran" laaja suku. Enontekiön ja Rounalan tunturimaissa, Suontavaaran ja Laimovuoman jutamakunnissa, oli Vasarain joukko jo satoja vuosia elänyt. Jo 1600-luvun lopulla siellä vaelteli Vasaran Niilaa, Lassia ja Heikkiä, sitten taas toisen polven Niilaa, Lassia, Heikkiä sekä Jounia ja Anttia. Sieltä riitti myöhemmin joku Vasara takaisinkin tunturien tälle puolen. Niitä oli 1792 syntynyt Muonion lappalainen, Heikki Jouninpoika, itse "Vanha Vasara", josta sitten tuli koko Peräpohjan pikku Vasarain suurmoukari.
Urakalla, kaksivuotisella porohärällä, ajaen tulla tohautti Vasaran ukko tunturista Muonioon. Nauratti kyllä vanhoja poromiehiä, kun pikku miehenkäppyrä lasketteli heppaisella ajokkaallaan, mutta miehenkäppyrä oli hyvä suustaan ja sukkela toimiltaan. Rupesi raitioksi ja sieppasi pian rikkaalta Anundi-äijältä Kreeta-nimisen tyttären sekä koko joukon poroja. Sitten rupesi Vasaran elo kasvamaan, eukon pitäessä huolta, että tuohikodasta aina vähän päästä ilmestyi pikku Vasaroita porotokan paimeniksi, jopa lähes kymmenkunta.
Vanha Vasaran äijä oli aito lappi, joka koko elämänikänsä uskollisesti seurasi lappalaisvertaan koskaan päätymättä elämään ummehtuneeseen lantalaispirttiin. Äkäsjärven alapäässä, tunturien vaiheilla, oli äijällä pääpaikkansa, jossa hän useasti majaili. Siellä Ruonajoen suussa, järven rannalla, oli komea kenttä, jossa ukolla oli kodat, aitat ja luovat, porokaarteet vasakarsinoineen ja lypsinkenttineen. Mutta talven lähestyessä lähti ukko taas takamaita jutamaan. Pitkin Muonion- ja Ounasjoen välistä vedenjakajaa painui hän etelää kohden aina Ylläsjoelle ja Kallonkylän seuduille asti, kierrellen taas toisia maita takaisin pohjoiseen. Sileillä metsämailla, outapaikoissa, oli äijällä aina kotakenttänsä, ja metsissä hän yletaikojaan eleli, vain kerran, pari vuodessa pistäytyen ihmisten ilmoilla "väärtejään" tervehtimässä ja erämaajuttujaan kertomassa. Mutta milloin metsän ukko sattui lähimaille kotakuntineen, tulivat lantalaiset väliin koko joukolla kotaväen "väärteiksi", ja ukko kestitsi heitä parhaansa mukaan. Oli Vanhalla-Vasaralla kyllä, millä väärtejään kestitä. Suuri oli ukon tokka, ja porot suuria, komeita, vaaleakylkisiä suivakoita. Niistä äijä olikin ylpeä, useasti kerskaten:
— Ei mene polvilleen Vasaran suivakka vielä tänä kevännä!
Niinkuin monet muutkin vanhat lapinäijät oli Vanha-Vasarakin tietäjä ja loitsija. Peskin povessa, kaulassaan, hän kantoi aina pussia, jossa oli tulukset sekä eläväähopeaa linnunkynässä, rautanaula, toppineula, ja poronkoparasta, poron etujalan pikkukynnestä otettu pikku luu, jota äijä käytti myöskin piipunrassina. Niitä tarvitsi ukko korttoja karkoittamaan sekä kaikenlaisissa taikatempuissaan. Mutta kun nuotio sattui vingahtamaan taikka siitä piukahti tulipoukko, hypätä käpsäytti äijä suoraa päätä tulen ylitse, että pakenisi se paha, minkä tuloa piukahtaminen ennusti. Joskus vei ukko tovereitaan hautausmaalle katsomaan, kuinka kirkkomaankansaa nostetaan. Ja kun äijä viittoi kädellään ja supisi jotakin, niin väkeä nousi haudoista niinkuin sääskiä. — "Näettekö, näettekö!" äijä huudahteli ja nosti yhä enemmän. Mutta kun katsojia jo rupesi vistottamaan, viittasi Vasara vain kädellään, jolloin koko kansa vaipui takaisin hautoihinsa.