Päissään oli Vasaran Heikki tavaton joikaamaan. Pääsipä hän vähänkään väkevän makuun, niin silloin alkoi juominen ja joikaaminen. Helposti äijä silloin käpsähti ahkioonsa ja lähti laukottamaan, ajaen naapuriinkin ja joiaten lasketti monet kerrat ympäri kotaa, ennenkuin pyöräytti pihaan ja astui sisään.
— Ramppa-Vuollo, uoo,
Ramppa-Vuollo, uoo!
äijä useasti hoilasi. Ja sitten taas vaihteeksi joikasi pitkän juotkun:
— Inarijärven jäällä, Kariselän päällä, Kumputunturin hännässä, Jiesiöjärven rannassa, laulavatpa ne Lapinkin lapset, heinäperseet heippasevat. Kuotsana, kaatsana velluvaa, vellun neiun velluvaa. Tuollapa vielä suoppaki, tuollapa vielä suoppaki.
Juopotellessaan äijä tuli joskus kristillisiinkin mielialoihin, jolloin hän itki ja joikasi:
— Kärsi vaivaa, uoo, uoo, niinkuin Ristuksen sotamies, uoo, niin autuaaksi tu'et, uoo, uoo, u-u-uoo!
Eikä Vanhan-Vasaran vain yksinään tarvinnut juoda ja joiata. Kreeta-muori oli siinä yhtä jalo kuin ukkokin. Rikkaan Sarren tytär oli kyllä näökäs eukko vielä vanhanakin, vaikka toinen jalka oli kuivanut koukkuun, niin että piti pitkän kepin varassa köppelehtää. Mutta se ei estänyt eukkoa silti toisinaan jotakuta ryyppyä ottamasta, niin että vähän mieli ailahti. Ja silloin Kreeta-muori helposti päästeli:
— Puoras Puornanen paarne, joi joi joi joi joi joo, Vellan neijanen neita, jei jei jei jei jei jee!
Vielä vanhanakin oli Vasaran äijä jalo sanasankari ja hyvin kälmi kujeilemaan. Saattoi hän ripustaa poronsa kaulaan ison ottingin muka kulkuseksi, heittää rouvot selkään ja sitten lähteä ajelemaan; saattoi hän myös huonon härkänsä liiduta valkeaksi laukkiporoksi ja vaihettaa sen sitten kuutamolla tukkimiehille. Kotatulen ääressä istuttaessa äijä piippua sytyttäessään monesti muka epähuomiossa kärventeli tulivarvulla naapurinsa partaa ja tuhrutti tuletonta päätä piippunysäänsä. Nuorilta miehiltä ukko tiedusteli, tyttäriä tarkoittaen:
— Olettekos nyt nähnehet tunturissa tuimia tammoja, vaaroissa valituita valkkoja?