— En minä ole Lompolon Erkki, minä olen pastori.
— Suo, herra pastori, anteeksi! Mie luulin sinua Lompolon
Erkki-äijäksi, kun sie olet semmoinen iso röhnä kuin Lompolon Erkkiki.
Oli Vanha-Vasara uskovainenkin. Ainakin hän sen tunnusti "kristityille", kun nämä kerran tulivat ukolta "uskoa" tiedustelemaan.
— Na, on minulla puolikolmatta uskoa, äijä sanoi.
— Mitä sie sitten uskot? kristityt kysyivät.
— Naa, mie uskon vaphaasti ja vakhaasti, että Jumala on minut luonut, ja sen mie uskon täyvellisesti, että se äiti on minut synnyttänyt, joka minut on imettänytkin, mutta sen mie uskon vain puolittain, että se mies, jota sanotaan minun isäkseni, on minut siittänyt.
Ja tässä uskossa Vanha-Vasara kuolikin. Se tapahtui talvisydännä 1878 Sivakkapalon kodalla, Niesajoen latvojen outamaalla. Salmen Simu, naapurin kotamies, oli tullut alhaalta Kolarin markkinoilta, ja sinne Simun luokse lähti yhdeksättäkymmenettään käyvä, sairasteleva Vasaran äijäkin köppäisemään, lannanmaan tuliaisia saamaan. Saipa ukko matkasanomat kysellyiksi, niin jo pyysi:
— Anna nyt, poikaseni, mulle lähtöryyppy!
Sai äijä ryypyn. Ojentautui sitten nojalleen kiisaa vasten, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:
— Hyvästi nyt, poikaseni! Nyt mie lähen!