— Na, mihinkäs sie, väärti rakas, nyt sitten lähet? Simu ihmetteli.
— Na, siihen isoon suothaan, vastasi äijä. Ja siihen Vanha-Vasara kuoli, päästen haluamaansa "isoon suothaan", missä uskoi suuren sukunsa häntä jo odottelevan.
Vanhan-Vasaran jälkeen tulivat pää-Vasaroiksi ukon pojat, joiden tehtäväksi nyt tuli uusien Vasarain toimittaminen Peräpohjan porokaarteille. Äijällä oli kuusi poikaa, Heikki, Niklaavu, Olli, Antti, Johan-Petteri ja Kusto, sekä kolme tytärtä, Anna-Stiina, Priita-Kaisa ja Kreeta-Johanna. Rikkaan poromiehen tyttäret joutuivat kyllä pian naimisiin. Priita-Kaisan sai Suikin Antti, Kreeta-Johanna vietiin Sodankylään Vuojärven Jussalle, ja Anna-Stiina meni Kehä-Matille, pikku mökkiin väylän varrella.
Mutta pojista jäivät vain Olli ja Pekka äijän kotamaita kiertämään.
Olli raitioi kyllä Kolarissa ja Turtolassa asti, mutta palasi takaisin,
nai Äkäsjärven Muotkavaaran Kaisan ja teki talon Äkäsjärvelle Soukkaan.
Siellä eli sitten Pekkakin vanhanapoikana ja kuoli köyhänä äijänä.
Vasaran toiset pojat kaikkosivat, kuten Sieppi-ukonkin pojat, etemmäksi kotoisista korpimaistaan. Heikki meni raitioksi Kittilään, sitten Turtolaan ja joutui lopulta Kolarin Ruokojärvelle, ottaen Ruoko-Mooseksen Helin emännäkseen ja tehden pikku talon. Nuorin Vasara, Kusto, kulkeutui karjoineen Kallojärven kiveliöihin, jossa raitioi lantalaistenkin poroja. Hänellä oli tietäjämahtia, niinkuin vanhalla äijälläkin. Kosiskeli Kusto Kallonkylän Heikkilän Heleenaa, ja tyttö lupautuikin hänelle. Mutta kun Heleena sitten mielikin mennä Kurtakon pojalle, pani lappalainen häneen manalaiset, syötti kuivaa poronkonttia, ja siitä tuli tytär heikkopäiseksi. Illalla kun söi, niin jo aamulla hulluna hyppi pitkin pihamaata, huitoi käsillään ja huuteli:
— Huh, huh, huh, Juhan-Erkki Aapon uudet siivet, huh, huh, huh!
Eikä saattanut Jauhojärvenkään tietäjä päästää tyttöä lappalaisen rikkeistä.
Surullisen lopun sai Vasaran Kustokin. Toistakymmentä vuotta takaperin kuoli hän tielle Kallojärven kulmilla. Metsätietä Alakylään ajaessaan äijä yöpimeissä vaipui ahkioon, pienen koiranpennun vain jäädessä poveen vikisemään. Ukon lantalaisemäntä, Ojan Heli Kolarista, elää vielä poikansa luona Mäntyvaaran metsätalossa Kittilässä, Kerpuajoen latvoilla.
Vasaran Antti eleli Kittilän Alakylän miesten pororaitiona, ja oli ukolla itselläänkin muutamia satoja sarvipäitä. Eukoksi sai Antti Jääskön Ollin tyttären Alakylästä. Antti oli mainio karhumieskin, ennättäen olla mukana monen kontion kaadossa, ja useasti päästi äijä vain keihäällä pedon päiviltä. Mutta vanhana heitti ukko koko porotoimet, rakensi kodan metsään Ounasjoen rannalle, pari neljännestä Alakylän alapuolelle, ja asusteli siinä ypö yksin, pyysi kalaa ja kävi joskus kylässä. Viinalle oli Antti-ukko yhtä ahnas kuin Vanha-Vasarakin: kun hän sai pullon, köpötteli hän kiireesti metsäkodalleen ja pörräsi siellä yksinään niin kauan kuin pullossa hilkkui. Mutta silti oli ukko uskovainen ja oikea "kristitty". Viinaa hän kyllä nimitti perkeleen viljaksi, mutta kun "ihminen syöpi ja ihminen juopi", niin saattoi hänkin pyytää: "Antakaahan nyt sitä viinaperkelettä!" Kun äijä sitten vähän humaltui, tuli hän liikutuksiin ja alkoi voimallisesti saarnata ihmisen veriruskeista synneistä ja kalliista lunastuksesta. Vanhana vaarina kuoli ukko Alakylässä kymmenkunta vuotta sitten.
Mutta Niklaavu, toinen järjestyksessä Vasara-äijän pojista, kierteli Kittilää aina itäisiä ääriä myöten. Hän majaili tokkineen, jossa oli sekä omia että talollisten poroja, milloin Pöntsön seuduilla, milloin Aakenusjärven tienoilla, milloin taas Rouravaaran kankailla — siellä on vieläkin pystyssä suuri petäjä, johon on kaiverrettu: ANNA KAISA WASARA, Niklaavun tyttären nimi —, milloin Porkosen tunturimaissa Sodankylän rajoilla. Ja täällä, Porkosen korkeimman huipun, "Valkoisen Isän", juurella päättyi Kittilän kiertäjän elämä. Ukko sairastui ja kuoli Pahtavaaran laitaan suuren petäjän juurelle. Kuolinpaikalle sitten petäjänkylkeen naulattiin risti, johon leikattiin kirjoitus: TÄSÄ: ON: NIKLAAV: VASARA: KVOLVT 13: P: LOK KVVSA 1857.[6] Risti on vieläkin paikoillaan, ja tunturin juurella on äijän kodan raunio sekä aittojen ja luovien jäännöksiä. Näillä vanhoilla vainajan sijoilla asuu yhä vielä vanha lapinhenki ja manalaisetkin siellä kummittelevat, sillä niihin paikkoihin, mihin ihminen metsässä on kuollut, jää aina haltioita, jotka sitten monet ajat siinä kuvailevat ja kummittelevat ja kiusaavat muita ihmisiä, niin etteivät ne saa ensinkään rauhaa. Monesti ovat kotapaikalle asettuneet erämiehet saaneet rauhattoman yösijan.