Niklaavu oli noutanut eukon aina Ruotsin Kaaresuvannosta asti, Anna Tomman, joka oli ikivanhaa lapinsukua. Mutta lantalaisia tuli näiden tuhkalappalaisten pojista, ja tyttäret joutuivat lantalaisten emänniksi, Anna-Kaisa Kittilän Toivoselle, Kreeta Kallon Keskitaloon.
Lyhyt paksu äijä oli Niklaavu ja tavaton syömäri. Kalaretkelläkin ollessaan ukko keitti aina kolme viiden kannun vetoista kalakattilaa ja sitä myöten kuin kalat valmistuivat, pisteli hän ne peräperää poskeensa. Ollessaan Tilkkuanjärvellä kalassa, poskesi Niklaavu viikon kuluessa semmoisen määrän haukia, että kentälle karttui hevoskuorma ruotoja. Ruotokasa oli niin suuri, ettei äijää juuri näkynytkään, kun hän istui kasan vieressä kalakaaroineen, heittelemässä yhä uusia ruotoja valtavaan varustukseensa. Olikin äijällä maarua, mihin haukea työntää: maha rieppasi ihan polvissa, kun hän kävellä taapersi.
Suuri oli Suikkienkin suku, jonka jutama-alue ulottui Muonion laaksosta aina Kitisen vesialueelle. Suikkeja nähtiin sekä Muonion ja Kolarin vesialueelle että Kittilän kiveliöissä, aina pohjoisilta perukoilta Rovaniemen ja Sodankylän puolelle saakka. Heidän vanhoja asentopaikkojaan on vielä pitkin erämaita. Vanhaa lapinlähtöä olivat Suikitkin, kahta eri haaraa, toinen Muonion, toinen Kittilän Suikkeja. Lantalaisten pororaitioina he valtavien tuhatlukuisten tokkien kanssa kiertelivät kaikki sydänmaat ristiin, rastiin, ja monella raitiolla oli omiakin poroja satamäärin.
Muonion Suikkien sanotaan saapuneen Ruotsin puolelta. Vanhimpana Suikkina muistetaan vielä vanhaa Olli-äijää, Pekka Suikin poikaa, joka oli syntynyt 1799. Olli oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen, ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. — "Voi paahkilas!" kirosi äijä kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pääpaikkanaan piti pikku-äijä Pakajärven seutuja, samoillen suurine laumoineen ympäri erämaita aina Kangosselkää myöten. Mutta sitten kerran juti ukko yli kairojen Kiriselle ja asettui Pokkaan, Suikin talopahaseen muka lannanmieheksi, mutta pian hän sieltä palasi takaisin metsäkotaansa ja pysyi edelleenkin vain lapinäijänä. Semmoisena ukko kuolikin, sokeana vaarina Pakarovan tuohikodassa kesällä 1876.
Pakajärven salo olikin sitten Suikkien kotoinen erämaa ja syntymäseutu, keskellä "Suikkien palasta", joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja Vasarain jutama-alueeseen. Täällä oli monet kalaiset metsäjärvet, jäkäläiset kankaat ja korkeat vaarat, Tahkovaara, Valkea vaara, Kiuasselkä ja tunturimainen Kiuaslaki sekä etempänä idän alla, Yllästunturista alkaen pohjoiseen kulkeva mahtava tunturien juonto. Täällä jo ikimuistoisina aikoina olivat entiset äijit ja äijien äijitkin asustaneet, kunnioittaen ja kummastellen katselleet komeaa Pakasaivojärveä ja käyneet Pakasaivon takana kankaalla suurta Seitapahtaa palvomassa.
Olli-äijän pojat, Pekka, Lassi, Antti ja Feetta, jäivät kotiseutujaan kiertämään. Joka kesä ennen juhannusta saapuivat he kotakuntineen Pakajärven pohjoisrannan kentälle, kalastelivat järvissä räkän aikana, lypsivät poroja ja valoivat sadoittain juustoja. Viisi kotakuntaa oli kentällä, neljä veljesten kotaa ja viidentenä Lassin pojan, Feetan, kömmänä. Kierrettiin sitten taas kiveliöitä ja syksyllä Mikkelin seuduissa, porojen rykimäaikana, palattiin jälleen Pakajärvelle, toimitettiin poroerotus, jonka jälkeen kukin lähti oman elonsa kanssa omille teilleen.
Metsien miehinä pysyivät veljekset koko ikänsä, ja omasta heimostaan he etsivät emäntänsäkin. Feetalla oli vaimona Kristiina Junkka Pajalasta, Antilla Vanhan-Vasaran Priita-Kaisa, sekä Lassilla Rauni Marakatt Kaaresuvannosta. Vanha Pekkakin löysi viimein lappalaisensa: nai piikansa, Pekka Labban lesken, Margitin. — "Paahkilas kyllä!" manaili ukko piikaansa, mutta otti lopulta akakseen. Tunturisukua oli Lassin Reetankin eukko: Inkeri Kitti Pajalasta. Vanhoina ukkoina kuolivat Suikin veljekset erämaahansa. Antti väsyi Äkäsjärvelle, Feetta ja Lassi kuolivat Pakajärvelle, ja Pekka pääsi äijiensä luokse Kolarinsaarella, Rautiossa 1895. Pekan "suureen suottaan" meno tapahtui komeasti kuin ainakin oikean vanhan lapinäijän lähtö. Kun ukko oli henkensä huokaissut, alkoi kuulua porokellojen pauke, ensin vain hiljemmin, mutta sitten yhä kovemmin ja kovemmin niinkuin olisi raidolla ajettu pihaan, ja sitten kävi rysäys pirtissä, niin että seinäkellokin helisi, ja outo humaus löi läpi huoneen niin väkevästi, että läsnäolijatkin tunsivat ruumiissaan kovan "krookkauksen". Ja taas alkoivat porokellot pihalla poukkua, raito tuntui lähtevän matkaan, ja vähitellen häipyi kellojen ääni kuulumattomiin. Helkytellen ajoi vanha erämaiden kiertäjä ikuiseen lepoonsa.
Näihin miehiin loppui Muonion Suikkien kiertolaiselämä. Heidän jälkeläisensä jo päätyivät asumaan paikoillaan. Feetta teki mökin entiselle kotakentälleen Pakajärvellä, jossa vieläkin muorineen elää, ja toiset hajaantuivat mikä minnekin, Äkäsjärven seuduille, Jierisjärvelle ja Kolarin puolelle. Tyttäretkin joutuivat lannanmiehille emänniksi.
Kittilän Suikkien erämaana oli Ounasjoen ja Kitisen välinen kaira. Jo vanhaan aikaan oli suikkilaisten kotatantereena ollut Alaselkien seutu. Lylymaassa, Pöytälaella ja Kuolemanlehdossa olivat he täällä kotakuntineen majailleet. Kuolemanlehdon kotaan oli päättynyt erään Suikki-muorin poluton erämaan matka. Muori oli saatettu Kurjenpolven kalmistoon, Ounasjoen rannalle, mutta muorin haltia jäi Kuolemanlehdon kotaan, jossa se pitkät ajat myrskyöinä viehkuroi tuulispuuskissa, ryöpsäytellen nuotiotuhkia.
Vanhoja Kittilän Suikkeja oli Pekka-äijä, joka raitioi paikkakunnan poromiesten tokkia siihen aikaan — 60-70 vuotta takaperin —, kun porojen mailla oli kauhea kaatokesä, jota vieläkin muistellaan. Se oli kamala kesä: oli niin polttavan kuuma, että aurinkokin mähötti taivaalla kuin verilimppu. Hirmuinen helle ja räkkä tappoi poroja, niin että ne tokittain kerrassaan luokona kaatuivat. Mutta jos elukat ennättivät veteen puhkumaan ja rypemään, jäivät ne henkiin.