Järveen porot kilvan puhaltautuivatkin, missä vain pääsivät. Aakenustunturistakin kerran Suikin raitioima suuri lauma hirveällä rytinällä ampaisi niinkuin patonsa murtanut koski läpi metsän ja rantaryteikön suoraa päätä Aakenusjärveen, jossa se sitten päiväkauden puhalsi ja huohotti.
Kesät talvet vanha Suikki-Pekka kiersi Kittilää. Äijän porokaarteita, nilien ja luovien jätteitä, nähdään vielä Kerolaen laidassa Sirkan takana, Kullirovassa Rastin ja Vesmajärven välisellä salolla, sekä Saattoporassa, Hirvaslaen rinteellä, Kumputunturin tienoilla. Koko elämänsä oli Pekka-äijäkin oikea lapinmies, uskollinen porojen paimen. Mutta jälkipolvi jo luopui äijän tavoista. Muuan tytär, Priita-Maija, meni kuitenkin eukoksi vanhalle Kariniemen Jussalle, "Korte-äijälle", joka, niin lannanmies kuin olikin, eli kuin lappalainen, vei Priita-Maijansa Kuusajärvelle Korteniemen pirrikotaan ja siellä hänen kanssaan asua tuhrusteli kesät talvet, kalasteli ja sai puolikymmentä pientä korteniemeläistä kotakentälle teutaroimaan. Mutta isoiksi tultuaan pirrikodan kasvatit lähtivät metsäpesästään, mikä Välitalon leskelle mieheksi, mikä Uudentalon emännäksi, mikä Uudenputaan Vanhan-Tuomaan vaimoksi.
Joitakuita Suikkeja asui aikoinaan Rovaniemelläkin; muuankin, 50-60 vuotta takaperin kuollut ukko, kuljeskeli tokkineen Tapionkylän takamailla ja jätti jälkeläisiä mökkiin Meltausjoen varrelle.
Rovaniemeltä taas lähti 70-80 vuotta sitten Antti Suikki Kittilään, nousi pohjoisille äärille aina Pokkaan asti, johon "Lesken Pekka-raukka", rikas lappalainen, 3000:n poron omistaja, Pokka-sukua, oli häätynyt mökkiläiseksi ja lehmänhoitajaksi, kun suuri pororutto hävitti koko karjan ja teki miehestä melkein kerjäläisen. Antti Suikki nai Pokan tyttären, Sohjan, teki naapuriksi Suikin mökin, myi sen sitten Muonion Olli Suikille ja otti akkansa kotimökin haltuunsa. Ja täältä, Kittilän karusta perukasta, rupesi taas tulemaan uutta Suikin sukua. Vanha Antti, kuulu "Haippa", raitioi erämaassaan sekä lantalaisten että lappalaisten poroja, menetellen monesti niinkin, että joutui monta kertaa oikeudenkin kanssa tekemisiin. Jälkipolvi sitten jo aivan lantalaistui ja muuttui sekarotuiseksi. Pokan Pekka, Antin poika, elää vielä Pokassa 70-vuotiaana käppelänä ukkona.
Vanhaa lapinsukua oli Nuttikin, vaikka sitä vain "nuin vähä" olikin liikkeellä. Suomen puolen tunturiseuduissa, Enontekiön Lainio-, Romma- ja Peltovuomassa, eleli 1700-luvun alkupuolella Nutti-lähtöistä Anttia, Marttia, Jussaa ja Jounia, sitten Anttia, Ollia, Joopia ja Jounia. Muuan Nutti, Antti Ollinpoika, painui Muonioon poropaimeneksi ja nai rikkaan Anundi Sarren Kaisan, kulki raitiona Turtolaa ja Ylitorniota myöten, ja tekaisi talonkin Muonion Tiurajärvelle. Mutta lapin ukko-rukka hävisi talostaan, ja pojat joutuivat raitioina paimentelemaan lantalaisten porotokkia, viimein lantalaistuen itsekin.
Muonion mailla vaelleli aikomaan porolappalaisena myös Vettaisen suku, joka nimestä päättäen lienee ollut alkuisin jotakin savolaista pahnaa. Ikivanhojen Vasamin, Päiviöiden, Labbojen, Maggojen ja muiden suursyntyisten lapinäijien joukossa Enontekiön erämaissa ei vielä Vettainen vaeltanut. Vasta 1700-luvun lopulla ilmestyvät Muonion raitiolappalaisten joukkoon Vettais-veljekset, Mikkel ja Erkki Knuutinpojat. Edellinen nai Antti Nutin tyttären, ja jälkimmäinen keinottelee itsensä rikkaan Anundin vävyksi. Pororaitiona kiertävät miehet sitten kiveliöitä, Mikkel asustellen Saijanvaaran seuduilla Muoniossa, mutta Erkki koluten erämaat aina Ylitorniota ja Kittilää myöten. Ja uusia Vettaisia lähtee maailmalle, mikä raitioksi, mikä muuten rengiksi taikka piiaksi; varsinkin Kolarissa esiintyy paljon Vettaisen pahnaa. Mutta "Nuutin Erkin" poika, Olli, joka eli vuosina 1826-1897, tehdä rysäyttää Muonioon, väylän rantaan, Reponiemen talon, josta saa alkunsa Vettaisten talonomistaja-haara.
Kittilän itäisillä äärillä, Sodankylän ja Rovaniemenkin puolella, eleli entisaikaan Riimin lappalaissuku. Jo tarina-aikoina asui Lomajärven sydänmailla Niila-niminen Riimi, joka noitamahdillaan kilpaili kelontekemäläisen Paalulan Niilan kanssa.
Myöhemmin asusti samoilla mailia, Riimintievassa järven pohjoisrannalla, Keulakkopään laidalla, toinen Riimin ukko, jonka pahnaa oli Riimi-Olli, tuhansien porojen isäntä. Samoja summia erämaita kuin isätkin, samoili Olli tavattoman tokkansa kanssa, palaten aina Lomajärvelle vanhaan kotipaikkaansa. Vaikka Olli-aijä olikin semmoinen pororikas, heitteli hänen akkansa kuitenkin suopungilla vieraita poroja, merkitsi peurakorvat vasat omikseen ja paloitteli muut porot pataansa. Ukko oli kyllä niin pyhä, ettei saattanut syödäkään varastettua lihaa, vaikka sitä varkain keitettiinkin, mutta lopulta itse pyhä ukkokin lankesi, söi lihaa ja joutui viimein kruunun leipiin akkansakin puolesta.
Kahdeksan tytärtä ja yhden Olli-pojan sanotaan Riimi-ukon pahnasta lähteneen. Poika joutui lantalaisten poropaimeneksi Kolariin ja Sodankylään, ja rikkaat tyttäret kelpasivat kyllä lannanmiehillekin. He saivat äijältä myötäjäisikseen sata vasantekevää vaadinta ja lisäksi vielä joukon muita poroja sekä kaikenlaista lapinkodan tavaraa. Niin hajaantui metsien tyttölauma mikä minnekin, Kemijärvelle, Kelontekemälle, Unariin. Mutta lapsena jalkansa palelluttanut, puujalalla kolkkaava Riimin Elli jäi naimattomaksi, asuen "Jalkapuoli-Ellinä" Sodankylässä ja vielä vanhanakin muistellen:
— He-heei, Lomajärven maassa olen mie syntynyt!