Ja niiden mukana on Peräpohjan viimeinen porolappikin hävinnyt. Tuulisten tunturien ja avarain erämaiden vapaa kiertolainen on vaipunut turpeen alle tai joutunut lopulta elämään ahtaassa hirsihuoneessa. Tuhatlukuista villiä metsänkarjaa raitioinut paimentolainen on häätynyt hoitamaan tyhmiä ja hitaita lannanelukoita. Huvikseen ja mielihaluikseen juomukaalia kasvattaneen metsänasukkaan on täytynyt ruveta hikipäissään möyrimään entistä porokaarrettaan saadakseen siihen pahaisen perunapellon ja mitättömän ohratilkkareen.
LAPINKODALLA
Olet lähtenyt etsimään Peräpohjasta kadonnutta kotalappia, poroja paimentavia Vasara-äijiä ja Suikki-ukkoja.
Olet saanut jättää taaksesi Kittilät ja Kolarit, Muoniotkin, ja nousta tunturien tuolle puolen Hettaan asti, Enontekiön kirkolle, etkä ole tavannut ainoatakaan poro-Vasaraa, Saat jättää vielä Hetankin selkäsi taakse ja painua poluttomiin erämaihin yhä vain pohjoisia tunturiseutuja kohden.
Sillä vanha entisaikainen porolappi elää enää vain perimmän Lapin laidimmaisilla seuduilla. Tuhkalappalaisen valtakunta on siirtynyt kaukaisimpiin erämaihin, sinne, missä mahtavat tunturit kiertävät ympäri taivaanrannan, missä kesäpäivä kuukausittain yhtä päätä pysytteleikse näköpiirin yläpuolella, ja missä talvella taas on melkein päättymätön yö. Kotalappalaisen kotimaana ovat "kaikki tunturit",[7] hänen kietkamensa kiikkuu siellä, missä ei enää kuusi viihdy, eikä vähään tyytyväinen petäjäkään saata kasvaa, missä vain vaivaisenvarpu matalana hiipii maata pitkin ja itsepintainen koivu koettaa kääkkyräisenä pitää puoliansa taistellessaan armotonta luontoa vastaan.
Samoinkuin pieni lappalainen, sen kohtalotoveri, joka väkevämpien armotta riistäessä parhaimmat kappaleet on saanut osakseen kaikkein karuimmat seudut, mitkä eivät ole muille kelvanneet, sekin koettaa pysytteleidä kiinni viimeisessä tähteessä, jonka on saanut turvakseen ja kotoiseksi konnukseen.
Kovin pieniksi on jo supistunut Suomen porolappalaisten joukko, joka vielä vanhaan tapaansa elää erämaan ikuisena kiertolaisena. Inarista on kotalappalainen jo melkein kadonnut, eikä ole porokarjan kanssa kiertäjiä enää monta Utsjoellakaan; vain Enontekiön mahtava tunturiseutu on jäänyt porolapin asuinmaaksi. Se on kuin mikäkin lappalainen ulkomuseo, jossa vielä saa nähdä vuosisatain takaista lapinelämää entisessä alkuperäisyydessään.
Ei ole suuri enää Enontekiönkään kotakansan suku. Pöyrisjärven tunturiseudussa, Norjan rajoilla, asustaa kesäkautensa kymmenisen kotakuntaa Näkkäläjärviä, Prokseja, Maggoja; ja suuren Porojärven sekä Kilpisjaurin ympäristöillä, Haldiin eteläpuolisissa loppumattomissa tunturimaissa, majailee toistakymmentä kotajoukkoa Kalttopäätä, Labbaa, Valkeapäätä, Vasaraa, Palojärveä, Juusoa ja Tornensista. Erämaan kiertäjien koko sukukunta käsittää kaikkiaan noin 120 henkeä.[8]
Kolme, neljä pitkää erämaa-penikulmaa yli tunturien ja jänkien saat taivaltaa päästäksesi Hetan kirkolta kotalappiin. Saat välillä levähtää "Peninkulma petäjällä", johon jo 1700-luvun matkamiehet ovat nimimerkkejänsä ja vuosilukuja kaiverrelleet, sekä Kaijanmaan autiotuvalla, jossa synkkinä syksyöinä haltiat möykkäävät; saat sivuuttaa kauniin Näkkäläjärven komeine seitakivineen ja lapin-taloineen, saat jättää viimeiset petäjätkin, jotka autioilla tievoilla yksinäisinä ja orpoina kyhjöttävät. Metsä loppuu jo ennen Näkkälää ja alkaa autio, puuton tunturimaa, joka aukeaa eteen kuin äärettömyys.
Tämän rannattoman tunturimeren ulappaa kiertelee Näkkälän poromiesten sukukunta.