On siellä pienen Raaskaltiojärven rantamalla vaalean-harmaa keila, joka näkyy jo kauas rantatievoille. Keilan mustasta huipusta kohoaa sinertävä savusuitsu, josta arvaat sen ihmisasunnoksi, sillä savu on ihmisen tunnus ja asentopaikan merkki, erämaassa vielä varmemmin kuin muualla. Mistä savu kohoaa, siellä on aina tuli ja tavallisesti tulentekijäkin. Harmaa keila on Näkkälän Jussan asunto "louvekota", jossa ukko perheineen majailee viettäessään karjoineen kesäsydäntä Raaskaltiolla.
Äkäinen on kodalla vastaanotto, kun vieras sinne rantajängän mutahautoja kierrellen, kaarrellen saapuu. Kymmeninen koiralauma ryöpsähtää rähisten vastaan ja haukkuu ikenet irvissä, niskakarvat porhossa, vieraalle vihaiset tervehdyksensä. Kohta kotakin työntää ilmoille kummastuneen joukon suurta ja pientä väkeä, vääräsääristä, kapeanilkkaisia, nahkahousuisia lintukotolaisia, joiden kirjotakit, punapaulat ja punaiset lakit iloisesti vilkahtelevat ruskeassa ympäristössä sekä kodan harmaata seinää vastaan.
Niin harvoin tämän aution erämaan asukas näkee vertaisiaankin vieraita, että heitä kyllä kannattaa käydä koko kotaväen katsomassa. Vielä harvemmin saa tunturimaan asukas nähdä "lannan reisantteja". Ne ovat jo niin merkillisiä vieraita, että heistä voi vaikka joiatakin.
— Lantalaiset, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu, kävelevät, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu, tuntureita, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu ylös ja alas, nun nun nunnu, nun nunu nun nun nun nun nunnu,
saattaa kuulla jonkun joikaaja-äijän heistä runoilevan.
Eikä erämaan suurta kesäistä rauhaa häiritse mikään muukaan kulkija. Tunturien petoeläimet ovat silloin piiloissaan; vain arka jänis käpsähtelee kääkkyräkoivikossa, ruskea riekko juoksentelee vaivaisvarpujen suojassa, tunturilla lentelee kirjava pissihaukka, järvessä pulikoivat vesilinnut ja jängällä suuri kahlaajain joukko. Mutta ne kaikki ovat samaa tunturikansaa kuin kotaväkikin. Ne on luotu kaikki tähän samaan ruskeaan ympäristöön, ja jokaisella on oma tehtävänsä, asuma-alansa ja majapaikkansa.
Lappalaisen majapaikkana on tämä rantakuivikko ja pesänä tuo harmaa matala keila, josta eläjät, niinkuin muutkin metsäpesän oliot, kummissaan ilmestyvät kurkistelemaan rauhanhäiritsijää. Metsänväen arka, hiukan pelästynyt ja kysyvä ilme esiintyy kotakansankin kasvoilla, kun outo vieras astuu hänen majalleen. Sillä eihän voi arvata, mikä lienee vieraan matkamiehen tarkoituksena.
Tämän tietäen lappalaisopas kotaa lähestyttäessä useasti jo etukäteen rientää viemään tietoa matkamiehen tulosta.
Jos pörrökarvaisten penikkain vastaanotto onkin tavallista äkäisempi, on kotaväen kohtelu sitä mieluisempaa. Lappia ja suomea he latelevat sekaisin — Ruijan tunturikodasta tuotu emäntä ei juuri muuta osaakaan kuin omaa "saamekieltään" — ja pieneen majaansa he vievät vieraansa.
Ei ole erämaan kansan koti juuri vieraita varten varattu, enempää kuin muidenkaan metsänasukasten asunnot. Se on aiottu vain oman väen olosijaksi, ja hyvässä sovussa saa sekin siinä pysytellä, ahtautuen vieri viereen kyköttämään kuin ainakin pennut pesäänsä.