Sillä asunto on varsin ahdas; kotapermantona on vain kolmi-, nelimetrinen maapalanen, ja korkeutta on niin paljon, että ainoastaan keskellä, räppänäaukon kohdalla, suommuorran alla, saattaa kodan päämies seisoa suorana. Käyrien pieljipuiden ja kotariukujen varaan pingoitettu vaateloude sulkee suojaansa pienen lappalaismaailman, eristäen sen ulkoilmasta. Savulla se on vain koristettu ja kirjavoitu, ja ainoana "tauluna" on räppänäaukosta näkyvä palanen sinistä taivasta.
Mutta tämä maja on porolappalaisten koti, ja sen suojassa on hänen kotoinen lietensä. Keskellä kotapermantoa on seitsemällä kivellä ympäröity tulisija, jonka mieluinen loimo lämmittää ympärillä olijoita. Maapermannolla, joka on peitetty koivunrisuilla, porontaljoilla ja ruijanraanuilla, vain istutaan tai loiotaan kahden puolen tulta. On siinä vielä sikinsokin kaikenlaista talon tarvekapinetta: keittoastioita, kahvikaluja, kiisoja, laukkuja ja ruokatarpeita, jauhopusseja ja maitovatsapalloja, kaikki vain permannolla ovipuolessa taikka peräosassa, poassossa. Tässä kotaväki nukkuu yönsä, lepäilee päivälläkin, tässä syö liha- ja kalakeittonsa sekä särpää mustan kahvinsa, tässä askartelee "tupa työnsä", ompelukset, kudonnat ja puukkotyöt. Kiisoille taikka taljavuoteelle hän istuttaa vieraansakin ja tarjoaa hänelle kotansa parhaita, sillä "sitä lintu linnulle, mitä linnulla itselläänkin." Emäntä keittää rasvaa tiukkuvia tunturijärven siikoja, joita yhteisestä kaarasta pistellään sormin ja kastetaan samaan rasvakuppiin, tarjoaa ulkona kevätahavissa kuivattua poronlihaa ja viimeksi pyöräyttää väkevän kahvin, johon kermaksi sekoitetaan poron vatsalaukussa kuivattua hapanta poronmaitoa. Hyvä on tunturikodan kestitys, hyvästä sydämestä tarjottu ja mielihyvällä otettu vastaan. Eikä ole kotaemännän kertaakaan koko puuhansa aikana tarvinnut sen enempää hääriä eikä juoksennella; samalla sijalla, lieden ääressä, jalkainsa päällä, hän on vain saanut istuskella, sillä käden ulottuvilla, kiisoissa ja nahkapusseissa, ovat ruoka- ja kahvitarpeet, käden ulottuvilla riippuvat kattilat ja kahvipannut ja käden ulottuville, oven suuhun, ovat lapset kanniskelleet vaivaisenvarpuja, joita kattilan alle työnnetään, ja lopuksi, käden ulottuvilla istuvat nekin, joille tarjotaan.
Jos asunto on ahdas, niin sitä enemmän on tilaa ulkona. Koko rantakenttä kivineen ja mättäineen on samaa kotia kodan kanssa. Aurinkoisena päivänä saattaa lappalainen istua työskentelemässä siinä yhtä hyvin kuin kodassakin. Kenttä onkin työmaan näköinen. Hujanhajan on siinä kaikenlaista työkalua ja useita työskentelysijoja. Siinä on puiden pilkkomispaikka, siinä parkkipadat ja roukauskattilat, siinä leivänpaistamis-uunikin paljaan taivaan alla, siinä kirveskalsua, kuokkapahasta ja lapionraakkia, puukkoa, vasaraa, höylää ja tahkontapaista, kauhaa ja kaukaloa. Ja joukossa pitkin kenttää nähdään kumollaan, syrjällään ja kohdallaan ahkioita ja porokelkkoja, jopa kottakärrytkin. Kivillä ja kantojen nenissä roikkuu joitakuita takkikuluja sekä muuan karvaton kinnipeski. Kentän pohjoisreunassa on parin koivunhaariikan ja korvakkojen varassa "luövvi", katos ja telineistö, jossa nähdään yhtä ja toista kotaväen tarvekalua: kenkäheinäkääröjä, terva-astiaa, kantosatulaa, laukkua, poronlänkiä, puntaria. Luövvin katon suojassa säilytetään kuivattu poronliha varastokin, ja koivunoksalla riippuu pari kuivattua poron verimahaa. Kentän vastaisella reunalla on pari pientä turpeilla päällystettyä kotaa, joissa säilytetään suolakalavarastot. Järven rannassa on nuotta- ja verkko-ulut sekä pari venettä.
Sellainen on porolappalaisen kesäinen kenttä, erämaan yksinäisen asukkaan hiljainen kotitanhua kaukana tunturien takana. Se ei ole suinkaan kovin houkutteleva mukavampiin oloihin tottuneelle, mutta kuitenkin mielenkiintoinen ja puoleensa vetävä. Vapaana ja rauhassa koko maailman melulta ja myllerryksiltä saisi täällä askarrella, kattona korkea taivas ja ympärillä joka suunnalla mahtavat tunturit. Ja naapureina olisivat vain metsien eläimet, ilman linnut, vedenhaltiat ja maassa asuva maakansa, maahiaiset. Eikä erämaiden julmaa peikkoa, Stalloakaan tarvitsisi pelätä, kun vain tietää, miten hänen suhteensa milloinkin on asetuttava.
Näin tuntee lappalainenkin, ja siksi hän niin hyvin viihtyykin erämaassaan. Ei hän enempää seuraa kaipaakaan. Päinvastoin kodan asukas on tyytyväinen, kun hänellä on koko erämaa hallussaan, eikä naapuria näkyvissä ei kuuluvissa. Silloin hän saa vapaana ja mielinmäärin liikkua tuntureillaan ja huoletonna paimennella porokarjaansa.
Poroja on Näkkälän Jussankin hallussa koko lauma, seitsensatainen tokka, jossa kyllä on osa Hukka-Salkon ja Näkkälän Antin Jussalle paimennettaviksi uskottuja elukoita. Öisin porot käyvät lähituntureilla laitumella, mutta helteisimmän päivän ajaksi ne tulevat kodan luokse järvenniemeen, raittiiseen ilmanhenkeen lepäilemään ja märehtimään.
Koko aamupuoli päivää kodalla kuluukin porokarjaa odotellessa, emäntäkin laittaa jo ruokaveron valmiiksi sekä paimenille että koirille.
On komea näky, kun monisatapäinen, sarvekas lauma puolenpäivän seuduissa painuu alas tunturilta ja jänkää pitkin kierrellen astelee kodalle.
— Elo tulee! huutavat kodalla olijat.
Ja se on todellakin mahtava "elo". On kuin valtava harmaa virta kohisten laskeutuisi tunturilta jängälle ja lähestyisi kotaa. Ei erota siinä yksityisiä eläimiä, vaan kaikki sulautuu samaksi liikkuvaksi kokonaisuudeksi. Näyttää kuin suunnaton jättiläismatelija, monituhatsarvinen alkumaailman eläin, kiemurtelisi jängän matalassa pensaikossa merkillisesti äännellen.