Se on lappalaisen elovainio, siinä lainehtii tunturikansan viljapelto.
Lauma tulee kodalle tuhatjalkaisena oliona, napsavin sorkin, keikutellen satoja sarviaan ja astellen keveästi. Siinä on komeita kruunupäisiä hirvaita, vankkoja ajohärkiä, vaatimia, puolikasvuisia pienisarvisia urakoita, vuonniloita ja vuorsoja, sekä pikkuisia korkeakoipisia mulipää-vasoja. Kohisten kulkee elo kodan ohitse suoraan leponiemeensä, mutta jotkut pysähtyvät kotakentälle nuuskimaan mättäitä ja löytävät niistä jotakin pureksittavaa. Pienet sarvettomat vasat juosta kepsuttavat ja hypähtelevät emonsa rinnalla ja ikävissään roukuvat, kun harhaantuvat hoitajastaan. Emot roukuvat vastaan, ja helposti tuntee vasa oman äitinsä äänen sataisestakin rouvunnasta ja lähtee iloisesti äännähdellen sitä kohden. Vasat ovat tunturielon hentoja oraita, suuren lauman pikkulapsia, jotka suurilla tummilla silmillään kummastellen katselevat ihmeellistä maailmaa, iloitsevat auringosta ja ovat onnellisia saadessaan olla emonsa vierellä ja valittavat vähäisestäkin vastoinkäymisestä.
— Voi sitä porovasaa, kun se rouvuskelee, nun nun nun nuu. Voi sitä ruohovasikkaa, kun se rouvuskelee, nun nun nun nuu,
laulaa lappalainenkin siitä joikauksessaan.
Lauman perässä astelee koirineen kaksi raitiota, kotapoika, 13-vuotias Antti, ja kodan renki, Juunas Kelottijärvi. Koko yökauden he ovat porojen kintereillä kierrelleet erämaita ja koirineen huolehtineet, että tokka pysyisi koossa. Nälissään ovat paimenpojat, nälissään heitä seuranneet koiranressukatkin. Raitiot käyvät kotaan suurustamaan, mutta koirille tarjoo kotaemäntä aterian ulkona kentällä. Siihen kokoontuu talon koko halliväki, kymmenkunta karvaista koirankuonolaista, Pennoa, Naattua, Tshikkaa, Tshalmua, Tilkkua, Murjua, Lumpua, Kuolehvia ja pari Mustia, joille emäntä ammentaa kattilasta vartavasten keittämäänsä verivelliä suureen kaukaloon. On siinä silloin "ruokaruotsi ja syömäsaksa" murkinalla ja käy aika äkäinen elämä, murina ja lotkiminen, kun tämä kansa aterioitsee. Ei siinä siunata eikä myöskään kiitellä, vaan latkitaan, minkä ennätetään, pannaan lopuksi toimeen pikku tappelunnujakkakin ja sitten huulia nuoleskellen heittäydytään kentälle ettoneelle. Astuskelee pari karvakoipea ylpeänä kotaankin, vönkii yli emännän kahvitarjoilun ja heittäytyy kylläisenä isännän makuutilalle.
Mutta taitava porokoira on kotalappalaisen kaikki kaikessa, paljon suurempiarvoinen kuin huono mies. Sillä koira on porolauman oikea paimentaja ja kurissa pitäjä. Ilman nopsajalkaista, avosuista, äreätä rakkiansa ei poromies saattaisi pitää villiä karjaansa koossa.
Niemen äärimmäiseen kärkeen vetäytyy koko porolauma. Siellä se veden ja tuulen hengessä lepäilee polttavimman päiväsydämen rauhassa kiusallisilta Lapin syöpäläisiltä, jotka vilpas tuuli ajaa tiehensä. Syöpäläistä, räkkää, onkin helteisinä päivinä jängillä, vuomilla ja matalilla mailla poro-paran ja kaiken elävän olennon kimpussa, miltei henkimenoksi. On mitä monenlaisinta tihulaista: sääskeä ja paarmaa, saulakantekijää ja kurmuntekijää eli pottaposkaa. Varsinkin vaaleat porot saavat räkästä kovin kärsiä, sillä niiden kimppuun osaavat kaikki paholaiset, ja pienet heikot vasat monesti sortuvat ja kuolevat erämaahan syöpäläisten ylenmäärin kiusaamina. Mutta on räkästä hyötyäkin porokarjan paimenelle. Kiusaajain ahdistamana porolauma laukkaa vuomilta ja jängiltä ylös viileille tuntureille ja pysyy siellä paremmin yhdessä koossa. Räkkää pakoon Näkkälän Jussankin tokka joka päivä vaeltaa Raaskaltion niemelle. Tätä tihulaisten ansiopuolta muistelee lappalainen joiatessaan:
— Sääski ajaa porot tunturiin, vuomista pois porot ajaa kokoon. Ei porojen kanssa tulisi toimeen, jos ei sääskiä olisi. Se on pikku elävä, mutta kyllä sen edessä elo pakenee.
Mutta pieniä peurakorvaisia vasoja odottaa kova kohtalo. Käy niemelle mies suopunkeineen, heittää vasan toisensa jälkeen kiinni, keikauttaa maahan, istuu päälle ja suurella puukolla leikkaa korviin veriset merkkinsä. Vasa-parka roukuu ja kimpuroi, ja vipattaa vainottuja korviaan, mutta säälimätön suurpuukko sivaltaa kappaleen korvasta, palasen toisesta, lisäksi vielä puraisee reunohin pikku pykäliä ja halkoimia, jonka jälkeen vasta laskee elukan irti. Sukkelasti ponnahtaa vasa pystyyn ja roukuen ja verisiä korviaan puistellen juoksee etsimään emoansa. Mutta nyt on pikku elukka otettu muun karjan yhteyteen ja omistajan merkkeihin, eikä ole enää kenen tahansa, porovarkaan, kähvellettävänä. Tämän seurakuntaan ottamisen ovat kaikki porot saaneet elämässään kokea. Jokainen sekä iso että pieni sarvipää on korvarikkoinen, saman isännän porot samalla tavalla. Joka poromiehellä on oma merkkinsä, ja kun on satoja poromiehiä, pitää olla satoja erilaisia merkkejäkin. Niitä saa poromies sivaltamalla poron korviin erilaisia leikkauksia, "sanoja", eri asentoihin. Leikkauksia on hyvin monenlaisia, on poikkikorvaa, vitaa, haaraa ja halkoa, pykälää, pisteitä ja reikää, vuoluhankaa, pistohankaa, vastahankaa ja rappuhankaa, lumppiota, linnunvarvasta, kengänilttiä, suovankantaa, salvosta ja vintintolppaa, svatnaa ja kieskaa. Niin on esim. vanhan kuulun porolappalaisen Matti Pongun poromerkki seuraava: oikeassa hanka päällä, pykälä alla ja päällä, vasemman nokka poikki, päällä pistohanka, reikä ja siitä hankaan halki. Ja Enontekiön rikkaimman poromiehen, 1921 kuolleen Isko Näkkäläjärven merkki oli: oikea poikki, pykälä päällä ja kaksi pisteltä alla, vasemmassa hanka päällä ja siinä pistel.
Vanhat lapinäijät entisaikaan ottivat talteen vasan korvista leikatut merkkipalaset, pujottelivat ne rihmaan ja piilottivat kiven alle erämaahan niille seuduille, missä porot enimmin palkivat. Silloin porot pysyivät paremmin niillä mailla, erämaahan kätketyt osaset niitä sinne vetivät ja siellä pitelivät.