Iltapuoleen asti viipyvät porot leponiemellään. Sillä aikaa toiset paimenet, toinen renki ja palvelustyttö, Proksin Elle, koirineen varustautuvat vuorostaan seuraavaksi yöksi raitioimaan. Heinillä täytetyt kengät pauloitetaan jalkoihin, hartioille vetäistään harmaa sarkakaapu, "luhkka", ja suopunkivyyhti heitetään yli olan, evästäkin varataan reppuun. Koiransa kaulaan nauhoittaa renki ison puukalkareen; koira kun muuten olisi liian kova poroja laukoittamaan. Näkyy piski kyllä tottuneen mokomaan kaulakellukkaansa, kantaen sitä tyytyväisenä kuin ainakin asiaan kuuluvaa virkamerkkiä. Näin kaikin valmiina odotetaan porojen lähtemistä, sillä tokka saa itse ratkaista sen asian.
Kuuden, seitsemän tienoissa, kun päivä jo paistaa Seyristunturin päältä, kuuluu taas huuto:
— Elo tulee!
Ja omasta halustaan, kenenkään käskemättä, lähtee koko tokka liikkeelle.
Mutta tällä kertaa on laumassa melkein yhtä monta mieltä kuin päätäkin: yksi osa pyrkii jängälle, toinen tolvailee rantaa pitkin kodalle päin, kolmas lähtee laukkomaan Jierstitunturia kohden, ja siellä täällä yksinäinen emo vasoineen nulkkailee omia aikojaan sinne tänne pitkin jänkää.
Näyttää kuin koko lauma villinä ja mielettömänä yrittäisi hajaantua ympäri erämaita.
Mutta silloin, parhaaseen epäjärjestykseen saapuvat paimenet, kumpaisellakin koira kintereillään. Tyttö viittaa sauvallaan, komentaa koiraansa, ja heti kaapaisee rakki haukkuvana karvakeränä pitkin kenttää; käskee renkikin ressuansa ja samoin sekin lähtee laukkomaan toisen joukon jälkeen, niin että kalkkare vain kaulassa keikkuu. Pitkälle eivät karkulaiset ennätä, kun kiukkuinen rakki on jo kintereillä räkyttämässä. Mitä kauemmas poro yrittää poiketa, sitä kiivaammaksi tulee räkytys ja sitä lähemmäksi hyppii haukkuja karkulaisen kinttuja. Helposti sentään tottelevat porot karvaista kaitsijaansa; monet palaavat jo nähdessään sen lähenevän vapaaehtoisesti takaisin karkutieltään. Niin on pian taas tokka koossa.
Mutta kohta tulee uusi kommellus. On mentävä pienen virran ylitse, ja sitä säikkyen villi tokka taas vauhkoilee kuin lammaslauma ja syöksähtelee levotonna sinne tänne. Joku yrittää jo virralle, mutta heti taas pelästyen hypähtää pois ja pyrkii pakoon. Mutta haukkuja-paimenet pitävät laumaa kurissa ja painavat sitä yhä joelle päin. Viimein muuan suurisarvi uskaltaa astua vettä solkkaamaan, ja kohta törmäävät perässä toisetkin, ja yhdessä rytäkässä polskehtii koko tokka ylitse.
Silloin on päästy pahimmasta. Seitsensatainen elo järjestyy taas pitkäksi jonoksi ja asettuu rauhallisena jänkää vaeltamaan.
Pohjoiselle painuva päivä valaa paljaslakiselle tunturille ihanan sadunomaisen väriloiston, ja laaja, aitolappalainen, ruskea jänkä loistaa aivan ihmeellisenä auringon valjussa valossa. Jängällä liikkuu satasarvinen lauma harmaana elävänä virtana kohti kesäyön auringossa hohtavaa Seyristunturia.