Paimenet astelevat sauva kädessä, koira kintereillään, rauhallisesti perässä kuin ainakin "hyvät paimenet" laumaansa seuraten.
Seyristunturin matalaan, harvaan rantakoivikkoon katoaa tokka ja hajaantuu laitumelleen.
Päivän tärkein toimi on päättynyt, elo saatu tunturille palkimaan. Paimenesta saapuneet raitiot jäävät kotaan loikomaan ja juomaan emännän keittämää kahvia. Mutta isäntä on kymmenvuotisen Inga-tyttären kanssa lähtenyt kalalle, ja palaa sieltä vasta puoliöissä. Silloin laitetaan heti kalakeitto kattilaan ja saadaan oikein rasvainen iltanen, sillä tunturijärvien siika on tavaton tauromaan, antamaan rasvaa keittoon ihan kanneksi — kun vain pyyntimies ei ole erehtynyt kalalla ollessaan kääntämään venettään vastapäivään. Jos sellaisen taitamattomuuden tekisi, silloin ei kala tauroisi. Mutta semmoista erehdystä ei vanha lapinukko ole tehnyt. Ei hän myöskään ole laskenut venettään rantaan kiinni, ennenkuin on korjannut pois pyydyksensä, sillä tällöinkin olisi kaloista tauro mennyt maahan. Niin tauroo ukon tuoma siika vahvasti, ja kotaväki saa päivänsä päätteeksi yltäkylläisen kalakeiton, jonka päälle voi aivan tyytyväisenä kellahtaa porontaljoille ja vetäistä peitokseen paksun ruijanraanun. Niin sopii siinä, väsymättömän auringon valvoessa, vedellä unia seuraavan päivän puolille asti.
Silloin taas elo saapuu kotajärvelleen tuulluttelemaan, palatakseen iltasella uusien paimenien saattamana tunturiinsa.
Samanlainen on jokainen seuraavakin päivä, oli se pyhä taikka arki, sillä tunturikodassa ei ole koskaan pyhää, yhtämittainen loputon arki vain, yksitoikkoinen kuin kotaa ympäröivä rannaton tunturimaa. Elo tulee ja menee samalla tavalla joka päivä, ja kalamies käy joka ilta järvellä. Vuoropäivin loikovat paimenet ja koirat kodalla, jossa emäntä istuskelee lapsineen kaiket päivät, hoitaen mustaa kahvipannuansa ja keittäen kalaa sekä pari kertaa päivässä koirillekin mustan vellin, ja välitöikseen kutoen sukkaa, vantutta, kengänpaulaa taikka ommellen monikirjaisia "lapin parseeleja".
Ei tiedä tunturimajan asukas maailman menosta. Ei jaksa tänne asti postimies kulkea, eikä hänellä olisi tänne mitään tuotavaakaan. Sanomalehti on kodan harrastuksille vieras, onpa pieni, lapinkielinen, Norjassa toimitettu "Nuorttanastekin" täällä tuntematon. Vain joskus, ani harvoin, etsii joku kirjelappunen tunturin asukasta, tullen jonkun kulkijan matkassa, tai tavaten omistajan sen kirkolla käydessä.
POROLAPPALAINEN MUUTTORETKELLÄ
Heinäkuun lopulle, Jaakonpäivän aikoihin asti, oleskelee Näkkälän Jussa Raaskaltiolla. Mutta sitten kun pahin räkänaika on ohitse, muuttaa ukko pois järvirannan kesäiseltä kentältä, jota korkeat tunturit, Jiersti-, Seyris- ja Tiermesvaarat kolmelta puolelta piirittävät, ja jossa porokarjakin joka päivä on saanut järvenhengessä rauhassa levähtää.
Kun porolappalainen muuttaa, muuttaa hän koko taloineen. Hän rysäyttää kotansa kasaan, kääräisee leveät kotalouteet kokoon ja sitoo kimppuihin pieljipuut sekä kotariuvut, parikymmentä pitkää seivästä. Samoin kimppuaa hän kaikki muutkin talon tarvekalut, keittoastiat, kiisat, laukut, ruokatavarat, vähät työkapineet, vaatteet ja makuutarpeet. Autio kotamaa koivurisuineen ja tulisijoineen, luövvi, jonka katoksen alle on kasattu porokelkat ja ahkiot odottamaan talvea, ja kalakodat kalapönttöineen vain jäävät rannalle osoittamaan ihmisen aherruspaikkaa.
Niin sälytetään koko koti kaikkineen porohärkien selkään ja lähdetään jutamaan uusille laitumille. Takkahärät on kollostettu raitioon, jota kotakunnan päämies itse johtaa taluttaen ohjasnuorasta etumaisinta poroa. On härillä millä mitäkin kannettavaa: mikä laahaa kyljilleen kahden puolen sonnustettuja kotariukuja, mikä vetää pieljipuita, mikä taas kantaa louteita. Joku poro on saanut osakseen keittokalut, toinen ruokatavaroita, kolmas makuuvaatteita. Tavarat on sonnustettu kahden puolen poron kylkiä, puisen kantosatulan korvakkoihin, ja nuoritettu poron vatsan alatse, etteivät ne pahojakaan maita kuljettaessa pääse putoamaan.