Muutaman härän selässä istuu pikku tyttönen, toisella taas ratsastaa poikatallukka, mutta kaikkein pienin kyköttää äitinsä selässä kietkamessa. Eukko tallustaa perässä tyttärineen pitäen huolta raidon jälkipäästä. Rengit, piika ja poika hoitavat koirien kanssa tokkaa, joka niinkuin ainakin tahtoo kulkea omia teitänsä. Näin meneskellään länttä kohden poikki maiden, poikki vuomien ja purojen, kiertäen vain isot jängät ja aavat.
Jotkut lappalaiset, kun muuttomatka ei ole kovin pitkä eikä pahoja maita myöten tarvitse kulkea, sonnustavat härät kelkkojen eteen, latovat tavarat ja lapset kelkkoihin ja laskettavat pitkin sulia maita, niin että anturat kahisevat.
On se matkantekoa, kun tunturin kotakansa on liikkeellä. Toisaalla jutaa hiljalleen takkahärkien raito, toisaalla mennärymistää tokka. Ja kyllä sen sivullinenkin kuulee, missä satapäinen lauma liikkuu: tuntuu kuin olisi koko tunturin vanhaväki liikkeellä. Siellä paimenet huutelevat koirilleen, koirat ajelevat räkyttäen karkulaisia tokkaan, ja roukuen ja napsavin sorkin lainehtii poroelo eteenpäin.
Päästään Seyristunturin takaisille tievoille, ja siellä taas asetutaan taloksi.
Sukkelasti käy tunturilaisen talonteko, eikä siinä toimessa tarvita edes miestäkään. Neljännestunnissa pari naista kodan kokoon kapsauttaa. Pieljipuut vain hosaistaan reijistään suommuorraan, nykäistään pystyyn ja sitaistaan väliin poikittain tueksi toaresmuorrat; sitten pistellään kotariuvut niitä vasten nojalleen, ja peitoksi räväytetään suuret louteet, toinen toiselle, toinen toiselle sivulle. Louteiden reunat piställetään nauhasilmukoilla toisiinsa ja kotapuihin, ja puukapuloihin sitaistu pitkä kapea vaatekappale ripustetaan ovireiän peitteeksi. Sitten vielä kuusi, seitsemän kiveä arinaa ympäröimään, pari puukappaletta oven reunasta arinakiviin sivupuolen oleskelusijoja rajoittamaan sekä kattilakoukku riippumaan suommuorraan. Talo on valmis. Sitten ripustetaan kahvikattila haahlakoukkuun, viritetään tuli alle, ja kohta kodanhuipusta kohoava savusuitsu ilmoittaa uuden ihmisasunnon nousseen erämaahan.
Näppäriä ovat lapinnaiset kodantekohommissa, pienestä pitäen siihen tottuneita. Satoja kertoja he ovat saaneet kotinsa purkaa perustuksia myöten ja yhtä monta kertaa taas kohentaa sen pystyyn.
Vaivaisenvarvut ja tunturikoivun kuivuneet oksankäkkyrät ja risut ovat täällä lappalaisen polttopuita. Lannanmaan hirsitalojen asukas saisi sellaisilla puilla tuskin ruokaansa kypsäksi, mutta niillä vain lappalainen kiehauttaa keittonsa ja "lämmittää" kotansa talvellakin, ja ne ovat hänestä kaikkein "parhaimmuksia" puita. Mutta se vain pitää varoa risuja kotaan viedessä, ettei työnnä niitä latva edellä, sillä silloin poronvasat syntyisivät nurinpäin.
Taitava ja tottunut on lappalainen sytyttämään tulta, helposti hän saa sen tarttumaan kurjannäköisiinkin pökkelöihin, kun tuntureilla liikkuessaan asettuu ruokailemaan. Pikku risunlatvoja hän taittelee kasan, nyhtää tuohenpalasia kuivista oksista ja raapaisee niihin tulen. Talvisin on lapinmiehellä useasti povessa tuohenkäppyrä taikka tervaskappale, josta kiskoo sytykkeitä käydessään virittelemään lumisia ja jäätyneitä risuja.
Mutta tievan laelle ei lappalainen koskaan tee asentotultaan eikä myöskään metsäpolulle. Tievan laella palavan tulen saattaisi Stallo helposti huomata ja tulla ahdistelemaan, ja metsän palkaita liikkuu maahiainen.
Pari, kolme kuukautta on Seyristunturin seutu Raaskaltiolta tulleiden kotipaikkana. Täällä raitioidaan tokkaa ympäristön tievoissa ja kalastellaan lähijärvissä. Täällä jo joudutaan lypsämään poroja, sillä vasat ovat varttuneet jo niin isoiksi, etteivät enää ole aivan riippuvaisia emon ruokinnasta. Joka päivä lypsää lappalainen vaatimet ja saa joka porosta korttelin verran maitoa pyöreään, kapeasuiseen, koivunpahkasta koverrettuun varsinaappuunsa.