Niin täytyi hylättyjen ja vainottujen vanhan uskon mahtimiesten väistyä vahvemman vallan tieltä. Ja "raukoiksi" nimittää nykyinen kristikansa heitä, niinkuin muitakin ihmisparkoja, joiden se varmasti uskoo perineen onnettoman tulevaisuuden.
Mutta eivät nämä vanhat ukko-"raukat", niin säälittävä kuin heidän tämänilmainen kohtalonsa olikin, sittenkään raukkoina kadonneet jäljettömiin. Se tuhatvuotinen pohja, jolla he olivat seisoneet, oli siksi vankka, ettei se suinkaan heidän mukanaan murtunut. Heidän kanssaan ei kadonnut entisten isien henki, mikä erämaissa oli elänyt polvi polvelta. Vanhojen ukkojen usko kulki syvimpänä pohjavirtana edelleenkin tunturien kansassa, ja edesmenneitten lovinoita-raukkojen veri meni perintönä jälkeläisiin pojalta pojalle.
Niin että vielä näinä päivinäkin, satoja vuosia lentävien lovinoitien jälkeen, elää tietäjiä Tuli-Lapissa, ja erämaa uskoo heidän mahtiinsa ja tarvitsee heidän taitoansa. Eivät kyllä nykyiset mahtajat enää kyhöydy louheen menemään, eivätkä matkustamaan hauen eikä säynäjänsuolen soikeloissa, mutta tuulispuuskissa, kun ne oikein näverinkierrossa viehkuroiden mennä rymistävät, tietää vanhakansa vieläkin noidan hengen vaeltavan. Noidanpuuskaksi vanhat sellaista viehkuroijaa sanovat, ja sen lähestyessä lennättävät siihen puukkonsa ja ärjäisevät:
— Tästä halki! Puske puita, mäijytä mäntyjä, mutta älä minuun koske! Mene ilmaan, piru, siell' on sulla lentosija!
Ja rauta sekä luonnokas sana tekevät sen, että tuiminkin tuulispuuska pyöräyttää kyynäspäämutkan ja väistyy kristittyä ihmistä.
Sellaisia lapinnoitien jälkeläisiä elää vielä muuan Kittilässäkin, nimittäin Tuomas Lomajärvi, "Loma-Tuokko", koko pitäjän parhain tietäjämies, 80-vuotias äijänkäpsä.
Oikean ympäristön on tietäjäukko elinpaikakseen valinnutkin: Lomajärven kaukaisen sydänmaan Sodankylän rajoilta, viisi, kuusi penikulmaa Kittilän kirkolta, kaikkein syrjäisimmän, karuimman ja kaikkein yksinäisimmän perukan koko pitäjästä. Joka puolelta ympäröivät ukon pientä asuinjärveä alastomat tunturit, rakkalakiset korkeat vaarat ja suunnattomat metsät. Ypöyksinään on järven karulla rantalaakealla äijän erämaatalo, kaksi pientä pirttirakennusta, navettahoito, muutamia aittoja rannalla sekä latoja siellä täällä kentällä. Ja keskellä pihamaata on tulisija, missä kesäisin keittäminen toimitetaan.
Vanhan, aina Korkalosta, Kyrön kylän takaa, Enontekiön rajoilta noudetun eukkonsa kanssa asustaa Loma-Tuokko kaksin vain vanhassa pienessä matalassa pirttirähjässään. Toisessa, uudemmassa rakennuksessa pihamaan järven puolisella laidalla, elää ukon poika perheineen, hoitaen koko taloa ja järven rantamaita. Ukko ja akka vain elelevät ilman aikojaan, elättävät muuatta lehmää ja lammasta, ja niille kesäisin kaluavat heiniä jängiltä ja järven kuivilta rantatöyriltä.
Karjaan täällä täytyykin elääkseen turvautua sekä Lapin ikivanhaan eloon, porotokkaan, joka kasvaa kankaillakin eikä pelkää pakkasta. Karu ranta ei juuri ole pellon viljan kasvupaikaksi aiottu. Joku pieni perunatilkku on vain saatu muokatuksi pirtin seinävierustalle, parimetrinen naurisaitaus kentälle sekä pirtinlattian laajuinen ohratilkkare oman konnun maistimiksi. Sen suurempaa alaa ei etelän elo ole jaksanut valloittaa Lomajärven karussa erämaassa. Täällä on isännänohjakset metsän käsissä, ja se on ankara isäntä. Säälimättä se pakottaa yksinäisen alustalaisensa mukautumaan tahtoonsa eikä salli hänen paljoakaan noudattaa omia mielitekojaan. Leipää se ei raatajalle kasvata, vaan saa metsän asukas tottua lappalaiseen tapaan syömään lehmänantinsa ja lihakeittonsa leivättä.
Neljäkymmentä vuotta takaperin, kun Loma-Tuokko tähän korpeen koteusi,