— Eipä niitä, hyvä herra, täällä enää ole, vastasi Pötys-Klaavu, joka silloinkin sattui olemaan paikalla.
— Minä näen, että sinäkin olet yksi niitä! huusi pappi. Jos ette tee parannusta siksi, kun minä taas tulen, niin annan teidät perkeleen haltuun ja kiroan teidät Herran, minun Jumalani, nimeen!
Ja niin kovat olivat papin sanat, että kun hän taas tuli Kaukoseen, oli Kittilässä kuollut monta suurta noitaa. Siinä olivat menneet Pötys-Klaavu ja Haikarakin.
Surmilleen joutuivat Sodankylän noidatkin. Oli heitä muuanna juhannuksena koko joukko kuulemassa Horkkus-papin saamaa. Väkevästi pauhasi Horkkus, ankarasti kirosi noidat ja tuomitsi heidät Herransa nimessä helvetin tuliseen järveen. Kauhistuneena kuunteli kansa pappinsa pauhaamista ja kauhtuen katseli vanhoja tietäjiänsä, jotka siellä täällä muiden joukossa istuivat. Ja noidat huomasivat aikansa loppuneen, hiipivät pois kirkosta ja menivät kaikin yöllä kirkkorantaan Kitisenjoelle, lauloivat siellä kesäyön auringon valossa yhteisen suuren lovijoikunsa, lauloivat sen päästösanoitta. Ja seuraavana aamuna löydettiin jokirannasta kuolleena seitsemän noitaa. Jalat vedessä äijä-raukat rannalla makasivat, joukossa Konttis-Hannukin, Ruijanmeren suuri kulkija.
Meni Sodankylän pappi Inariinkin, jossa ne kaikkein pahimmat noidat asuivat, ja pauhasi sielläkin:
— Jos ette lakkaa noituudestanne ja pahaa tekemästä toisillenne ja kristikansalle, niin minä annan teidät kaikki perkeleen haltuun!
Mutta noidat eivät totelleet Horkkuksen sanaa, vaan pysyivät entisessä menossansa. Niinpä tapahtuikin, että kun Horkkus taas toisena vuonna tuli Inariin, sai hän haudata kolmekymmentä Inarin suurnoitaa.
Sillä papille, kun hän on seurakunnan sielunpaimen, on annettu sellainen voima, että hän saattaa antaa noidat perkeleen haltuun.
LOMA-TUOKKO
Lapin suuret lovinoidat ovat tehneet tehtävänsä ja menneet kaiken maailman tietä. Toisten kävi niinkuin Päiviönkin, että "risti heidät rikkoi ja papinkaste painoi", mutta toiset taas pysyivät itsepintaisesti omassa vanhassa uskossaan, ja silloin uuden opin julistaja antoi heidät rienaajan haltuun sekä tuomitsi iankaikkiseen kadotukseen, sillä "noitain ja noitain noiduttajain ei pidä Jumalan valtakuntaa perimän." Eikä ollut Lapin vanhoilla tietäjillä puolellaan muita kuin omat vanhat erämaa-jumalansa ja isienaikaiset kiviseitansa, jotka nekin oli kirottu ja julistettu lainturvattomiksi. Kansakin, heidän entinen metsäväkensä, oli heidät hylännyt ja oli julkisuudessa heitä vastaan ja uuden uskon tunnustajana, vaikka syvimmässä sydämessään pysyikin vanhan uskon pohjalla.