— Karhu on kaikkein julmin otus. Tiijänpä synkän syntymäsi, maan kuoksu, kasvantosi: Pääs on sammalmättähästä, silmät tuomen marjasista, hampaas rauvasta rakettu, korvat lepän lehtisistä, kourat koivunkäykkyröistä, kynnet männynlöyhäsistä. Mene tuonne, kunne käsken, juokse julkista tietä, kohti painu Pajavaaraa, kussa hampahas hakataan, kyntes kaikki kaotetaan! Juokse juoksevan tavalla niin kauvan kun kynsiä jaloissas piisaa!
Taikka paukaisee ukko mustan korpin kotiperän:
— Korppi ompi Konnan lintu, syntynyt Sysimäellä, kovottu kojannoesta, ruppa Ruman Tukkipuista, nokka Äijän kirvehestä, pää perkelehen patarajasta, siivet Hiien viuhkamoista.
Ampiaispesälle sattuessaan äsähtää äijä:
— Ampiainen averiitti, syntyraatti synnyttäjäsi, kasvaraatti kasvattajasi, pistä piikkisi, taita nuolesi, käännä kärkesi käppyrään!
Eikä yksikään piikkiniekka koske ukkoon, vaikka pilvenä kihisevät ympärillä. Eivätkä äijää kiusaa lutikatkaan, mitkä ihan vilisten juoksevat hänen pirtissään. Ne tottelevat ukon manausta:
— Löttönen, lattonen, Hiien punatakkinen, selin minnuun, kynsin, päin seinänrakkoon!
Mutta kun äijä sattuu tönäisemään jalkansa kiveen, niin että sitä rupeaa kivistämään, painelee hän sitä kivellä ja noituu:
— Kivi Kimmon Kammon poika, maan maksa, manteren silppu, mitä haaskasit haamuani, kovanlaisesti koskettelit? Lehä paremmin kuin leppä, hoha paremmin kuin honka, älä liikuta lihaani äläkä kosketa nahkahani! Koskas tunnen olentosi, paremmin pahat tekosi, ota omas, vejä vihas!
Vielä ankarammat sanat antaa ukko raudalle, joka sattuu ihoa puraisemaan. Pahoin tehnyttä rauta-asetta hampain iskien hän manailee: