— Rauta raiska, miksi syöt syntyäsi, miksi haaskaat haamuasi? Et ollut silloin suuressa arvossa, kun maitona makasit nuoren neitosen nisässä. Muista se, että minä olen uljahampi rautaa, verrattomampi kultaa, ei minun muotoni muuksi muutu. Ota omas, vejä vihas, ellet maha kivessä maata, johon sinut luotu on!
Sanan voimalla ajaa Tuokko pois puun vihatkin, kun "puu puhas jumalan luoma, vesa manteren vetämä, katajaisen kasvattama" sattuu ihoa iskemään. Sievästi hän puuta, "koska se on kaikkein tarpeellisin", käskee pysymään alallaan ja kehoittaa:
— Ota vihas viimeinenkin ihostani ihmehestä!
Ja sanan voimalla antaa hän kyytiä häijylle pakkasellekin, "Pukurin pojalle", kyttyräiselle Vilun pojalle, joka uskaltaa tulla kynsiä kyytämään ja varpaita paleltamaan. Ankarat loppusanat äijä sille paiskaa:
— Tehen vielä kuin virolainen, joka paistoi pakkasen vihan, minä paistan kaksin kerroin, oluvetta, viinatta, sanan kovan voimasta, hampahan ison iskulla. Läkähy omahan vihaas, tukehu vielä tuskahas!
Päätä vääntäen ja hammasta purren äijä manaa tulen vihatkin pitkällä tulensyntyloitsulla, pistokseen hän tekee veitsellä pistellen ja loitsien tehoisan pistosveden, ja hiveltyneeseen kalvoseen taikka nilkkaan hän iskee hampaansa sekä sähisee hivellyksen luvun.
Mutta kohtausta, joka syntyy siitä kun manalaiset "rookaavat" ihmisen joko suolien kautta taikka päästä ja saattavat sairaan hyvin huonoon olemukseen, kouristavat ja koinaavat sisälmykset nurin, ellottavat ja oksettavat ja tekevät vaikka mitä ilkeyttä ja kivistävät päätä, sitä herjaa äijä hävyttömästi. Silloin nostaa hän julmimman haltijansa, piirtelee puukolla ristejä kohtausveteen ja manaa manhonväkeä pois mitä kamalimman näköisenä äyskien:
— Manalainen maasta tehty, konnan kohusta kovottu, sammalesta synnytetty, varsan vähistä valettu, koinaa kolmea kuollutta tammaa, mä'ännyttä mäiskyttele, Hiien neittä hilkuttele kylmän tallin lattialla. Mene pois marnimasta, anna rauha raavahille, orpolapsille sovinto! Minä herra, sinä palvelija!
Kamalan näköisenä kohtelee Tuokko käärmeenjälkeäkin ja kähisee sille kaikkein jylhimmät ja hirveimmät sanansa. Eikä syyttäkään, sillä onhan kitko niin synkkää ja kurjaa pahnaa. Sen hän saa äijältä säälimättä kuulla:
— Käärme on kaikkein kavalin. Tiijän synkän syntymäsi, kulohoinen kasvantosi, maannuora nuoruvesi: Mustankosken kalliolla makas kuusi perkelettä, valos kuola konnan suusta, kina kiljuvan kijasta. Tuost' on kitko alkuns' saanut, lahokantohon kasunnut. Perkeletten partakarva, kieles on Hiitolaisen heinähanko, nokkas paholaisen lehtikeihäs. Koskas tiijän syntymäsi, ilmahan tähän tulemasi, otan ohjat käteheni, jolla voin sinut tukehuttaa. Astu eteheni heti! Ellet astu eteheni, tukehu paikalla tuskihisi ja pakahu pahoin tehnehesi!