Niin kurjasikseni kujin loajittautuo, kun on kuulu hyväseni kukkelipeähysiks kujin loajiteltu kuurtosijasien [ruumisarkku, kuolinsija] peällä omissa kujin assuntasijasissah."
Kuolijan vaatteita, paitaa, mekkoa ja liinapuksuja ommeltaessa ei saa panna lankaan solmua, sillä se voi toisessa elämässä tulla heille, ompelijalle, kun hän vasta kuolee, sekä vainajalle, esteeksi, minkä takia he eivät saa nähdä toisiaan. Ompeleminen on tehtävä yksinkertaisella rihmalla roslannan tavoin eli läpiluoheh, neula on aina pistettävä iestäpäin, ei takaapäin, joten ommel tulee yksinkertaista, helposti repeytyvää. Näin vaatteet toisessa elämässä menevät helposti rikki ja vainaja saa sijaan uudet. Siitä syystä ei ommelta myöskään päärmätä. Hampain ei saa ompelurihmaa katkaista, koska kalma voi tarttua hampaisiin. Eikä vaatetta saa ommeltaessa panna polven alle, sillä tulee "reähkä", kun vaate siitä likautuu. Kuolijan kenkien pohjaan leikataan reikä, "halataan pohja". Muuten vainaja ei niitä ikinä saisi kuluksi eikä näin ollen annettaisi uusia toisessa maailmassa. Samasta syystä myöskin pannaan vyöksi uumenille paidan ja mekon siteeksi sekä kaulaan rissinkoittanaksi[ristinnauha] vain yksinkertaista rihmaa, pellavasta taikka liinasta kehrättyä. Eikä sitä myöskään sidota umpisolmuun, vain vetosolmuun.
Ennen aikaan oli vanhoilla vaimoilla tapana — niin tehdään vieläkin toisinaan — jo eläessään laittaa itselleen kuolinpuku: sukat, lakit ja kukkelit, läpituoheen vain ommellut. He ompelivat ne itse joutoaikoinäan. ["Ämmä-pokoiniekalla" (Ohkemie Malinen) oli valmiina 'kuolinvoattiet' jo kymmenen vuotta. "Moamolla (Okahvi Bogdanov) on myös jo kaikki valmiina".] Muuten eivät omaiset saa vainajan kuolinvaatteita ommella. Itkiessään siinä he saattaisivat ompelukselle kirvotella kyyneleitä, jotka sitten toisessa elämässä tulikipunoina polttelisivat vainajaa. Tehokkaimmat verhoiksi "tsharsvan" tielle olisivat semmoiset kuolinvaatteet, joissa vainaja on eläessään kolme kertaa käynyt pokalenjassa[vastaa meidän rippisaarnan kuulentaa t. synnintunnustusta (ven. poklonenie = hartaus, rukous)] ja pritshästiellä[Herran ehtoollinen (ven. pritshastie)]. Kuolinvaatteet pitäisi silloin, kun morsiamen pritaniela[myötäjäisiä (ven. pridanoe)] käydään miehelään noutamassa, panna ensimäiseksi luku-stolalle[pöydälle, johon morsiamen vaatteet y.m. luettuina asetellaan], kuitenkin lukematta, lukuun ottamatta, — muut nuorikolle annettavat vaatteet luetaan —, joten miehelään menijällä jo toisinaan on valmiina kuolinpuku. Joskus vanhat akat ompelevat vanhoille ukoilleenkin manan matkalle päälle pantavaksi paidan ja housut.
Puettuna lasketaan vainaja kuolienlauvalle, peitoksi pannaan katevaate, valkeata pellavaista kangasta, ja kuollut nostetaan sivulautsalle peräikkunan kohdalle, päin perään, pää pyhäinkuvan alle. Laudalle aseteltaessa itketään: [Seuraava itku samoin kuin vastaiset, ellei erittäin mainita, esittävät tyttären itkuja taatolle]:
Mintäh se on vetrehen hyväseni vierisijaset [makuusijat; vert. kuurtosijaset] verran aivosina huomenesvesalmoisina [aikaisena aamuna, vert. vesa = puunalku)] vestolautasien [veistetty lauta] peällä verran loajiteltu?
Mintäh se on kaunehen hyväseni katesijaset [kate = peitto, peite] yksien kaitojen lautojen peällä kajon loajiteltu kaksien kuivien lautshojen katkientahisilla [sivu- ja perälautsan yhtymillä] kallehien kultakoave ikonaisien [kultakuvaisten jumalankuvien] alla ta kallehien koatelitshasavusien [pyhänsavun] alla.
Niin alkaa kaihosikseni kaiholla vartuollani kajon loajittautuo, kun ei ole koko kaunehessa ikäsessäni näijen kajollisilla [kaltaisilla] katesijasilla kajon loajiteltu.
Onnakko kajon ylenemättömien katesijasien peällä kajon loajittelija kallehien koatelitshasavusien alla?
Niin se kamaloilta koavasteliutu [kuvastautuu], kaunis hyväseni, kaihosta vartuostani, jotta on kajon polvuhisilla Tuonelan katesijasilla kajon loajiteltu.
Anna valveuttelen [herättelen], vaimalan vartuoni, valkieta hyvästäni vallan jälkimäiset [viimeiset] kertaset voimalojen vetysieni [kyyneleitteni] kera!