Niin alkaa tunnon äijiksi tukelaisikseni [tukalaksi olokseni] tunnon loajittautuo, kun en voi ni kuihe loatusih aikasieni tunnon alennella tuhmilta vetysiltä."
Viimein joku itkijää säälien rupeaa häntä lohduttelemaan ja tyynnyttelemään ja kehoittelee häntä jättämään jo etsintänsä ja itkunsa ja rauhoittumaan. Itkijä heittäytyy tyynnyttelijän kaulaan ja valittelee:
"Elköä kiellelköä kieroa varruttani!
Anna mie, kiero vartuoni hotj kierojen vetysieni kera kiran koalelen ta kiran etshittelen kirahan hyväseni kirahuisie.
En voi vakautella [tyynnytellä] vaimaloita miel'alasieni näinä päivävarreksuisina, niin vaimalan vartuoni vaimalat seänalaset vallaiksenteloo [oleskelee] vaimaloijen vetysien valloissa.
Kuihe loatusie rupielen aikasieni vallan alentelomah näissä valkiesta hyväsestäni jeänehissä vallan assuntasijasissa?
Ei ole ni kuihe valkehuisie vassen valutella [itkien, kyynelin alennella] vaimaloita miel'alasieni kuillana aikasin."
Vielä seuraavanakin päivänä herähtää valitusvirsi. Aamulla herättyä muistuu taas mieleen vainajan tyhjä sija, vainajan poissaolo ja ikävä on taas entisellään ja itkuvirsi valmiina:
"Näihe ikäväisih lienen, inhu vartuoni, ihaloijen ilmojen peältä innon puutun, kun on kaiken ikäseni piettävät innon polvuhiset Tuonelan ikäväiset innon alenneltavaisina inhulla vartuollani.
Olen katshahellun, kaiho vartuoni, eikö kaunehen hyväseni kallehuot kajon koalele omih kajon assuntasijasih.