"Muistele toattojan ta moamojan, suurta sukukuntaani, helietä heimokuntaani, iesmännehie esivanhempie!"
Potakkapäivä (perunapäivä) taas on Spoassunpäivä elokuun lopulla. Jos sitä ennen syö perunaa, tulee "reähkä". Mutta potakkapäivänä syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana nauriista valmistettuja herkkuja.
11. VAINAJAN SUREMINEN.
Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka rahaa.
Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea "paikka", liina, jota hän pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen. Kuollutta pestäessä istuu itkijä — tai itkijät — rahilla vainajan pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.
Määrätyt sakonavirret pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret, jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa hautaan panna, — jos panisi, olisi se "yhtä kun nakrehen kuoppais". Mutta ylitse "sakonavirsistä" ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan surevia.
Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa! Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä "toivelevansa", että näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin palattua vainajaa tyhjistä "assuntasijasistah" etsittävä j.n.e. miltei loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim, "hyväseni", "kaunis hyväseni", "valkie", "vieslövä", "sukie", "tuvis hyväseni". Äiti on "kantajaiseni", "ottajaiseni", "soarnajaiseni", "tuuvittajaiseni", tyttäret "kanammyöni", "sora-", "vakio-", "lakia-" ja "kuklanimyöni", pojat ovat "kalevoita", "omenoita", "valivoita", lapset "ottamaisie", "soarnumaisie", "kannettuisie". Miestään mainitsee vaimo nimellä "kohtalahiseni", ja sukulaisia sanotaan "omakuntasiksi". Itse on itkijä "vartuoni": "vaimala", "vierona", "kaiho", "kurja", "oneh", "inhu vartuoni". Nopeana virtana vierivä aika rientää "kypenyisinä" ja "kuuroksuisina", "vierennäisinä" ja "oprennaisina", "kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja "huomenessoalostisina". Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa ilmaistu nimityksensä.
Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin kuolleesta Iivana-ukosta:
"Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.
Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla olkuoli. ['Oimun nuorukkaisilla — — — olkuoli' = omin nuorin mielihaluin meni.]