Kun ihminen kuolee, eroaa henki "ta lähtöö rinnan alta luijen seämestä"; kun kuolija lakkaa hengittämästä, "ni henki lähtöö". Juuri silloin, kun surmarökkö eli perelloala[vaahto] kohoaa kuolevan suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.
Henki, joka on ruumiista eronnut, "ei enää tunne sitä ruumista, mistä on lähtenyt". Se asettuu kiukoan patshahan peäh ja siinä "istuu ta katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä roatah". Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä "da vuottaa, mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä." [Toisen tiedonannon mukaan "istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun, vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö."] Patsaan pää on hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi, hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety hautaan, tulee lapsi levottomaksi, "kun moamon maito leuvalta lähtöö".] Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi "yheksäst moaemäst". Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.
Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää "proskenieta" myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan anteeksiannon pyytävät itse "proskenieta" ja anovat, että maat, ja vedetkin "prostisivat", jotta "eivät millään pahalla mainitsisi". Silloin on tapana sanoa:
"Prosti milma, pokoiniekka! Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!"
Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi. Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.
Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, "anhelie", on häntä kuljettelemassa, sillä "kolme anhelie sen tuopi, hengen imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo."
Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät, äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa tuntiessaan toisensa, otetaan "tunti" pois, niin ettei kukaan enää toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.
Tuolla ilmalla, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin peitetty vainaja:
"Tuonelassa turpehessa. Manalassa moaemässä."
Tuonelan paikasta tiedetään: