Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.
Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.
Totta on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peällä kujin seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.
Sen oimullisilla on orhie Spoassusen' osa-utshoaskaisilla[kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen' opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella."
Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut ja haudattu vieraalla maalla.
Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet "kesenaikuset" tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.
Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja "prostiuduttava". Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä, ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien prostiuduttava ja sanottava:
"Jeäkeä tervehiks, kylän kuollehet, mieron männehet, ruven rutjomat, tauvin tappamat, soan sortamat, tutut ta i tuntemattomat!"
13. TUONELA JA VAINAJAT.
Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen, kuolevainen ruumis ja näkymätön, kuolematon henki. Sielusta ei karjalainen tiedä haastaa. ["Vejä sielullasi" — "Elä toivo sielullas painuo tulevan." — "Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!" sanotaan sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.] Hengen olinpaikka on rinnan alla, "luijen seämessä", jossa se "luita lämmittää", jotta "luut sulana pysyvät" [Sanotaan: "Sini mie olen hyvänä, kuni henki luita lämmittää." — "Sini mie silma rakastan, kuni henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää." — "Ei ole henki pinnassa, kun on omassa rinnassa".] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että hän vieri hengeltä. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa. Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on "seänkäpy halennun". Jos ankara isku sattuu hengen paikalle, voi siitä helposti seurata kuolema. Jos esimerkiksi "sulavaiseh isetäh" tai "seänkäpyh koskoo" taikka "vierömih" [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat, kuolee siitä heti.